Harhama ajatteli jotain hyvin katkeraa ja epäselvää. Puoli-itsekseen vastasi hän:
— "Ei se maksa puhua… Elämä pakottaa ihmiset myömään itsensä ja kunniansa sammakosta… Siinä se on koko se ilmianto…"
Tamara oli paljon puhunut Harhaman kanssa elämästäkin. Harhama oli hänelle hiukan raottunut, kuten kauniille, viattomalle lapselle. Hän oli paljon ymmärtänyt ja imeytynyt Harhama-hengen hämäryyteen. Hän kieppui vieläkin siinä. Hän pani vapisevat kätensä ristiin hänen eteensä, kyyneleet vuotivat hätäytyneistä silmistä ja hän rukoili:
— "Älä ole nyt semmoinen! Pakene, jos on jotain! Pakene minun rauhani tähden!…"
Harhaman silmissä sumeni kaikki. Hänestä tuntui Tamarakin nyt jalkapuulta ja taakalta. Hän huokasi. Tamara jatkoi:
— "Älä ole nyt oma itsesi, vaan muista muitakin!"
Ja Harhama alkoi muistella muita, kaikkia niitä joiden tekojen hedelmä hän uskoi olevansa. Hän muisteli taas marttyyrikruunuansa. Tamara jatkoi itkien:
— "Onhan muitakin maailmassa… Voit muita vetää mukanasi kuolemaan…"
Harhama säpsähti. Hän muisti, että Orlof odottaa hänen huoneessansa väärän passin ja ties herra minkä kanssa. Hän nousi nopeasti ja lausui hermostuneesti:
— "Se on totta… Ne voivat mennä asuntooni ja siellä on Orlof…"