Sen sanottuansa ojensi hän kätensä tulisella kiireellä jäähyväisiksi
Tamaralle. Tamara hätäytyi, unohti kaiken varovaisuuden ja kiirehti
Harhaman mukana yhä hoputtaen tämän käyntiä:
— "Joudu!… Astu nopeammin!… Mutta älä juokse, ettei herätä epäluuloa!…"
Niin seurasi hän Harhamaa, väliin riippuen tämän käsivarressa, tukka puolihajalla, katse hätäytyneen näköisenä. Hän oli kuin äiti, joka lastansa pelastaessaan unohtaa kaiken. Semmoisena seurasi hän huomaamattansa Harhamaa aivan siihen huoneeseen, jossa Orlof odotti.
Lyhyesti, kuivasti lausui Harhama Orlofille:
— "Pakene! Minut on ilmiannettu",
Orlof kalpeni. Hänen henkensä riippui samassa rihmassa, kun Harhamankin. Hätäytynyt Tamara täydensi kuvan epätoivoisuuden. Elämä näytti räpyttelevältä, ilkeältä yököltä.
Seurasi sitten lyhyt selonteko asioista. Kenenkään mieleen ei johtunut tutkia, oliko ilmianto todellakin tarkottanut Harhamaa, tai edes tehty. Kuoleman yökköjen lennellessä ei kukaan enään tutki ja kysele, vaan etsii pelastusta.
— "Kenen luulet olevan ilmiantajan?" — kysyi Orlof.
Harhama muisti majuri Velikodushofin telefoonipuhelun ja salaperäisen Lahden kirjevaihdon. Hänestä oli kaikki aivan kumoamatonta. Hän ei kyennyt edes ajattelemaan että mahdollisesti oli erehdys, tai ilveily tai petos tapahtunut. Lyhyesti, mutta selvästi selitti hän koko asian, Tamaran kädet vapisivat. Orlof oli kalpea. Hieman mietittyänsä kysyi hän majuri Velikodushofia ja rouva Esempiota tarkottaen:
— "Tiedätkö missä ne asuvat?"