— "En."
Hetkessä otti Orlof asunnosta telefoonilla tiedon. Se sattui olemaan samassa rakennuksessa missä Harhama asui. Orlof lausui Harhamalle kiihtyneenä:
— "Vanha oikeus käytäntöön!"
Silloin ilmestyivät huoneeseen ihmisten päät pelinappuloiksi ja tuulahti veren haju. Harhama tiesi sen "vanhan oikeuden". Hän oli pannut sen täytäntöön Nikitinin edessä. Hän vaikeni. Koston musta perkele nosti hänessä päätänsä niin voimakkaana, että hän unohti kaiken muun, henkensä ja muiden hengen. Hän unohti Tamarankin, jota Orlof luuli uskotuksi, tai ei kyennyt mitään ajattelemaan. Orlof jatkoi kiihtyneenä, kalpeana:
— "Minä toin juuri nähdäksesi helvetinkoneen… Se laukeaa määrättynä hetkenä vedosta… Joutuin se niiden huoneeseen!…"
Ihmisten päät odottivat pelinappuloina pelaajia… Tuntui ihmislihan haju… Tamara tajusi kaiken. Harhama epäröi hetken. Inho ja kosto taistelivat hänessä… Kohta sai voiton se tunne joka piti kuolemaa liian pienenä kostona jopa kunniana… Hän janosi enempää… Hän tahtoi jättää ne muka häpeäänsä kantamaan, kuten Nikolai Geldnersin… Koko hänen sielunsa värisi… Hän epäröi ja taisteli ja lopuksi kieltäytyi… Kaikki tapahtui kuumeisesti, yhdessä hetkessä.
Silloin vetäisi Orlof aseensa, ojensi sen ohimoonsa ja lausui sormi liipasimessa:
— "Minä en halua mennä hirsipuuhun… ja ehkä viedä muitakin… Kernaimmin näin… Valitse!…"
Tuntui kuin irvistelisivät pöydällä veriset päät, kuoleman pelinappulat… Tamara oli sanattomaksi jähmettynyt, kokoon lyyhistynyt… ei voinut puhua… Harhama mietti silmänräpäyksen ajan. Hän katseli kuoleman pelinappuloita… Hän näki ihmislihan höyryävän pelipöydällä… Hän juopui koston tunteesta ja jostain selittämättömästä ja lausui sitten kuivana, jääkylmänä:
— "Hyvä!… Minä rupean rankkuriksi… Minä itse vien helvetinkoneen heidän huoneeseensa…"