— "Kun ne nyt palaisivat ennen Tamaraa, että olisi myöhä peräytyä, vaikkapa olisivat syyttömiä!… Kun nyt tulisivat, pirut!… Kun ne tulevat, niin on mahdoton ottaa enää konetta pois…"
Hän katsoi kelloansa konemaisesti, katsomatta paljonko se on ja jatkoi järkeilyänsä:
— "Tai kun saisi nyt Tamara tiedon, vaikka epäselvänkin, että ne ovat ilmiantajia!… Ja tietysti se saakin sen… Mitä muuta varten olisi Velikodushof kehottanut minun asuntoani etsimään!… Ja se salaperäinen kirjevaihto… Juuri siellä osote, missä he asuvat!…"
Hänen hermonsa paloivat tulisina… Hän unohti kuoleman ja ajatteli vaan kostoa… kostoa… ja kostoa… Hän nautti siitä ja pelkäsi, että tilaisuus menee ehkä ohi…
Molemmat miehet kävelivät huoneessa kiihtyneinä, sanattomina, kuin kaksi petoa… Kuoleman ikenet irvistelivät… Sen luuranko tuntui kurkistelevan huonekalujen takaa ja alta… Harhama laski hermostuneempana kostonlaskujansa.
Tamara viipyi… Hetket tuntuivat päiviltä… Harhama pelkäsi yhä kovemmin, että koston musta korppi pääsee pakenemaan… Hän alkoi laskea nautintoansa… Hän järkeili kiihkoutuneen a:
— "Mitenhän niille silloin käy?… Kun ne ehtisivät tuntea ja huomata koston!… Kun eläisivät ja kituisivat edes viisi minuuttia… tai vaikka puoli minuuttia!…"
Ja yhä uudestaan nosti hän koston viinamaljan huulillensa ja joi siitä, kuoleman kellojen soidessa ja sen korppien odottaessa… Hän järkeili:
— "Menevätköhän ne aivan mäsäksi?… Minä tulen katsomaan oitis kun se räjähtää… Se tapahtuu täsmälleen kello neljä…"
Hänen aivonsa paloivat. Suonissa virtasi tulinen veri. Hän jatkoi kiihkeästi edestakaisin kävellen: