— "Minä tulen, kuin ohimennen, ihmettelemään… Silloin epäluulokaan ei voi herätä… Ihmiset ajattelevat, että paennuthan se olisi, jos olisi syyllinen… Lähden nyt muka öiselle kävelylle ja silloin palaan ja kauhistun… Aivan huudan apua…"
Hän tunsi jo veren hajua… Hän nuuski sitä ja jatkoi:
— "Höyryääköhän niiden veri?…"
Hänen verenhimonsa yltyi. Ihmispeto juopui. Hän iloitsi:
— "Minä aivan tahraan käteni niiden vereen… Huudan apua ja menen, muka hädissäni, nostamaan niiden ruumiita ja sitä tehdessä noin… noin… vetelen kättäni verilätäkössä… Ah, saatana!… Kun nyt vaan Tamara viipyisi, tai 'ne' kiirehtisivät, että ei mene sivu suun!…"
Huoneessa oli kuolonhiljaista, kamalaa… Orlof aivan juoksenteli edestakaisin ja lausui jonkun ajatuksettoman, hermostuneen: "perkele!"… Harhama laski laskujansa… joi kostonviinaa… kuunteli sen korppien laulua… haisteli verta ja kuolemaa…
Aika kului… Kuoleman hämähäkit kutoivat verkkoansa… sen pelinappulat irvistelivät, sisukset verisinä… Helvetinkone kävi käyntiänsä… Orlof kiroili ja juoksenteli kuumeisena… Harhama nautti.
Viimein ilmotti vahti kasinosta, että kuolemaan tuomitut lähtevät. Silloin muuttui Harhaman jännitys: Nyt hän pelkäsi, että täytyy antaa helvetinkoneen räjähtää. Hän järkeili:
— "Mitä hyötyä siitä on?… Ne kuolevat silmänräpäyksessä, eivätkä huomaa, että se on minulta saatu lahja…"
Hän joutui aivan epätoivoon, kun Tamara viipyi eikä tuonut sanaa, että ei ole vaaraa. Hän laski: