— "Niistä tulee vielä marttyyrit… On paljon parempi, että ne saavat elää… kärsiä häpeäänsä… Ja kuka viitsiikään niihin koskea ja tahrata kätensä!…"
Ihmis-inho heräsi hänessä ja tukahdutti kostonhalua edellä kuvatun sairaan tunteen apuna. Hän vapisi, kun Tamaraa ei kuulunut. Hän laski:
— "Matkalla tänne ne viipyvät noin kymmenen minuuttia… tuskin sitäkään… Missä lemmolla se Tamara viipyykään!…"
Hänen vihansa ryöpähti Tamaraa vastaan, joka viipyi. Hän jatkoi:
— "Sen juttuahan tämä on koko keksintö… Tietysti se on perätön… Sekin häijy riippuu minussa ja sai tämän aikaan…"
Minuutit tuntuivat kuluvan lentämällä. Orlof kiroili. Harhama oli tulikuuma. Hän laski taas:
— "Pirunko hyötyä siitä on kun ne kuolevat tuntematta, että ovat saaneet koston!… Ja tietysti ne kuolevat… Pari minuuttia vaan ja ne ovat täällä… Silloin on kaikki peräytyminen myöhäistä… Olisi toista antaa niiden elää häpeän naru kaulassa…"
Hän raivostui, sieppasi käsilaukkunsa, jossa oli teoksen käsikirjoitus, paiskasi sen lattiaan ja kirosi:
— "Senkin vietävä, se Tamara, kun ei tule… Makaamaanko se on mennyt…"
Kului vielä hetki. Tamara syöksyi huoneeseen, hapset hajalla, katse mielipuolen katseena, syöksyi Harhamaan kiinni, kuin raivostunut ja hätäili: