Harhama istahti ylpeänä, viittasi Tatjana Nikolajewnaa poistumaan ja lausui käskevästi:
— "Menkää matkaanne!…"
Käsketty raivostui entistä enemmän. Hän astui Harhaman eteen, näytti nyrkkejänsä ja huusi:
— "Tekö käskette minua, Te käärme?… Tekö?… Minä kiroan Teidät tässä… Minä kiroan Teidät ijäksi, kostoksi siitä, että olette minut miehineni mierontielle toimittanut… Minä kiroan Teidät, koska olette petturinaamallanne vetänyt mieheni ja lapseni kurjuuteen… Olkaa kirottu!… Kokoontukoon kaiken maailman kirous ja häpeä hartioillenne!… Olkaa kirottu!… Kirottu!… Kirottu!… Kirottu!…"
Koko aamuyön hiljaisuus raikui raivoisista kirouksista. Harhama vetäytyi nahkaansa, kuin siili, ja kuunteli huviksensa, kun häntä kirosi nainen, joka oli häntä kerran jumaloinut ja jonka hienoja käsiä hän oli suudellut.
Sillä aikaa oli äskeinen nainen, joka puhui akkunasta, tullut ulos ja lähestyi kiroajaa. Sen vielä huutaessa viimeisiä sanojansa tarttui tulija hänen olkapäähänsä, katsoi hänen silmiinsä ja kysyi:
— "Tehän olette Tatjana Nikolajewna?"
— "Mitä se kehenkään kuuluu, kuka minä olen", — vastasi raivostunut nainen. Harhama tunsi oudon naisen oitis. Se oli sama portto, Annushka, joka oli hänelle "Karhussa" puhunut elämän puolesta, itse seisten elämän ravassa. Hänen arpiset kasvonsa olivat painuneet Harhaman muistoon.
Nyt oli Annushka hyvästi puettu ja kasvoilta loisti ihmisyyden jalo leima. Harhama oudostui. Annushka jatkoi puhettansa:
— "Kyyhkyläiseni, Tatjana Nikolajewna! Kyllä se kuuluu minulle kuka Te olette… Muistatteko Anna Ivanownaa, joka Teille kertoi satuja, kun olitte pikku tyttö?…"