Tatjana Nikolajewna katsoi puhujaa hämmästyneenä. Annushka jatkoi:
— "No minä olen se… Herran kiitos, että löysin pikku Tatjanani…
Teidän äitinnehän minut kustansi tyttöinstituuttiin…"
Hän kuivasi silmänsä ja jatkoi:
— "No sitten minä lankesin syntiin… Äitinne tiesi kaikki ja itki ja kärsi poloinen minun tähteni… Mutta, minkä sille tekee, kun se on Jumalan tahto…"
Tatjana oli kiihtynyt ja hämmästynyt. Hän tunsi Annushkan historian.
Annushka kuivasi taas silmänsä ja jatkoi:
— "Mutta Jumala pelastaa meidät ihmiset aikanansa, kun vaan uskomme… Minut pilasi kenraali Pawlof… No eihän se ollut hänen vikansa… Hänkin oli vielä nuori ja kokematon… Ja kuka ei erehdy elämässä… Jumala on antanut hänelle anteeksi… Hän kuoli äskettäin ja jätti minulle satatuhatta ruplaa…"
Itku keskeytti Annushkan puheen. Sen lakattua hän jatkoi:
— "Kuolinvuoteellensa antoi minut etsiä ja kättä suuteli ja pyysi rukoilemaan Jumalalta anteeksi…"
Jumalatulet leimahtivat Harhaman eteen. Elämän vyyhti sotkeutui. Elämän arvoitus, jonka kenraali Pawlof oli selittänyt valssin soidessa ja samppanjan vaahdotessa, näyttäytyi Harhamalle aivan tutkimattomana, kuullessansa kenraali Pawlofin, joka ynseänä puhui "kirkon katolle raahatusta roomalaisten ristinpuusta", sanoen sitä hullutukseksi, saman Pawlofin polvistuneen sen ristin juurelle. Annushka jatkoi puhettansa:
— "Minä huomasin puheestanne, että olette köyhä. No minä maksan nyt velkani. Viisikymmentätuhatta ruplaa saatte Te ja loput annan köyhille ja itse menen nunnaksi…"