Elämän kaikki rihmat tuntuivat sotkeutuvan. Tatjana Nikolajewna värisi liikutuksesta. Hän ei käsittänyt vielä onneansa, sillä se oli niin suuri ja uskomaton. Hän itki ja vapisi. Annushka jatkoi, häntä lohdutellen:

— "Näette nyt, kyyhkyläiseni, miten armollinen on Jumala. Hän sallii minun maksaa Teille sen minkä jäin äidillenne velkaa… Me olemme elämän kukkia… Elämä pitää itseään ja meitä aikansa nuppuna, mutta kun kukka-aika tulee, niin se puhkaisee nupun kukaksi…"

Elämän kukkamaat kuvastuivat taas Harhamalle. Hänkin tunsi olevansa elämän kukka, vaikka hän uskoi olevansa toisten elämästä puhennut yleisen elämän hedelmä. Hän nauroi katkerasti. Annushka kääntyi hänen puoleensa ja puhui:

— "Ja Teidät minä myös tunnen, Vanjka… Muistatteko Karhussa… No niin… Minun mieleeni Te jäitte ensiksi, koska annotte ilmaiseksi ruplan… Minulle ei kukaan muu ilmaiseksi antanut… Ja toiseksi minä muistan, koska olin silloin viimeisen kerran 'Karhussa'… Vanjka — muistattehan Vanjkan, joka puhui sosialismista — no, hän vei minut pois ja elätti eikä antanut kävellä. Sitten minä sairastuin ja kohta parattuani kutsutti kenraali Pawlof minut luoksensa ja jätti satatuhatta… Sääli vaan, että Vanjka, onneton, kuoli, etten ennättänyt hänelle maksaa… No, tottapa se oli Jumalan tahto…"

Ensimäiset aamulinnut alkoivat laulaa ja aamukoite valaisi elämän kukkamaata, jossa jokainen päivä puhkesi edellisestä ja kaikista edellisistä päivistä ja jossa jokaikinen päivä ja elämän hetki oli seuraavan hetken kukkanuppu. Siltä kukkamaalta tuoksui elämäntuska ja kaiho ja ihmishengen iki-ikävä. Siellä lentelivät onnettomuuden ja haihtuvan onnen, ikävöidyn elämän ja aina vaanivan kuoleman perhoset, ja kaikki se yhdessä kaiken olevan kanssa muodostivat ijankaikkisen elämän-arvoituksen. Mieli raskaana katseli ja mietti Harhama sitä, puhuen muutamia sanoja Annushkan kanssa, Tatjana Nikolajewnan kuunnellessa ja miettiessä kaikkea tylsänä, hämmästyneenä. Annushka puhui Tatjana Nikolajewnalle:

— "Kas niin, kyyhkyläiseni! Nyt on Jumala meille puhaissut uuden elämän sen kukkanupusta: entisestä elämästä…"

Tatjana Nikolajewnalle alkoi jo kirkastua onni ja hän tuli vakuutetuksi siitä, ettei näe unta. Heikko ruumis värisi, ikäänkuin vilusta. Hän katsoi Annushkan silmiin surullisena, hajanaisena, villahuivi valahti pois hartioilta, polvet alkoivat horjua ja hän vaipui polvillensa Annushkan jalkojen juureen, syleili niitä ja itki ja nyyhkytti kuin lapsi. Annushka yritti nostaa häntä ylös, mutta Tatjana Nikolajewna puristautui hänen jalkoihinsa entistä lujemmin. Harhama nousi, tarttui takaapäin Tatjana Nikolajewnan kainaloihin ja nosti hänet ylös, tuntien, kuinka hänen heikko, pehmeä vartalonsa nytkähteli itkusta ja mielenliikutuksesta. Hän nosti hänen villahuivinsa takaisin hartioille ja nyökkäsi Annushkalle, kehottaen häntä saattamaan hänet kotiin. Annushka ymmärsi, tarttui Tatjana Nikolajewnan käsivarteen ja lausui lempeästi:

— "Mennään, kyyhkyläiseni!…"

Tatjana Nikolajewna seurasi horjuvin askelin ja hävisi Annushkan kanssa valkenevan aamun kelmeään valoon ja hiljaisuuteen.

* * * * *