Silloin Harhama nousi maailman suurimmaksi narriksi: Luulotellen, että oli syytön äskeiseenkin kiroukseen, asetti hän taas marttyyrikruunun päähänsä. Mutta vieläkin kauvemmaksi meni hänen narriutensa: Hän ei enää koristautunut tavallisen kuolevaisen marttyyrikruunulla, vaan orjantappuraseppeleellä. Hän luulotteli olevansa Messias, joka on kutsuttu osottamaan maailmalle oikean jumalan ja jota ihmiset sen tähden vainoovat.
Hän istui pienen, kolmikulmaisen puiston penkillä ja kuvitteli sen Getsemaneksi, ja nousi yhä ylemmä narriuden rappusille: Hän uskotteli olevansa uusi Jeesus, joka on vievä Venäjän hirsipuun kirkonkatolle, kuten Jeesus vei Roman ristinpuun. Hän muisteli Geldnersin ja kenraali Pawlofin ennustusta Venäjän hirsipuun kohtalosta ja sovitti sen itseensä.
Hän nousi rappu rapulta ylemmä hulluuden valtaistuimelle. Hän järkeili:
— "Tulkoot nyt! Mutta kun minulta kysytään, mikä on totuus, en minä Jeesuksen tavalla luikertele, vaan näytän käsikirjoitukseni ja sanon: lukekaa!"
Ja edelleen hän kuvitteli, että rouva Esempio on se, joka hänet toimittaa Venäjän pyövelien käsiin. Hän istui ja odotti, että hän tulisi antamaan hänelle suuta. Hän mietti jo mitä hän silloin sanoisi. Henkinen hulluus oli hänessä sairauden huipulla.
Päivä valkeni. Valovirrat tulvivat jo maille. Ja kun kiini-ottajia ei kuulunut, alkoi Harhama sommitella juonta, millä houkutella rouva Esempio antamaan hänet ilmi. Nopeasti kirjoitti hän pitkän, taitavasti laaditun kertomuksen osan-otostaan vallankumoukseen, kirjoitti sen siihen muotoon, että sen todenperäisyyttä ei voitaisi epäillä, ja ilmiantoi itsensä murhiin, joita hän ei ollut tehnyt, mutta joiden tekijää etsittiin. Kun se oli valmis, lähetti hän sen rouva Esempiolle käytettäväksi ja odotteli tulosta.
Syyskuun ensimäisen päivän aurinko nousi jo korkealle, mutta yhä odotti Harhama kuviteltu orjantappuraseppele päässä ja ajatukset tylsinä. Hänen huomaamattansa lähestyi häntä Tatjana Nikolajewna itkeneen näköisenä, levottomana ja istahti hänen vierellensä lausuen:
— "Herra Harhama!… Minä pyydän anteeksi."
Harhama katsoi häneen puutuneena. Tatjana Nikolajewna jatkoi:
— "Se oli epätoivosta puhennut… Minä kadun sitä… Ettehän Te ollut syyllinen eikä kukaan…"