Harhama huokasi. Sairas hengitti raskaasti ja jatkoi haaveillen:
— "Ja se maailman parannus… Suuri osa niitä lääkärejä istuu Hiiden myllyssä, josta vuotaa kaikki saasta maailmaan… Se vuotaa juuri rikkaiden, sivistyneiden, maailman parantajien Hiiden myllystä, myrkyttäen köyhienkin elämän… Miksi ei niiden myllyjen kauheutta paljasteta?… Miksi lääkärit, ne kirjailijat kiertävät semmoisia märkäpaiseita?… Siksi että taide käskee niin tekemään… Tai siksi että ne ovat parantajien omia pesiä… Eihän pahakaan lintu omaa pesäänsä likaa… ne täytyy runoilla kauneiksi… Ja sinä olet yksi niitä tahraajia… Miksi ette ennen kaikkea paljasta omaa elämäänne?… Ette ehkä jouda, kun on maailmalle niin paljon 'uutta' sanottavana… Petosta: Pikku lapsi lausuu usein suurempia totuuksia muutamalla sanalla kuin te kirjailijanerot paksuilla niteillänne. Ja ajattele edelleen tyynenä, niin huomaat, että pieni lannanhoidosta kirjoitettu kirjanen vie ihmiskuntaa eteenpäin suuremman askeleen kuin sinun ja muiden kaltaistesi maailman parantajien sata romaania ja novellia."
Harhama kuunteli tuomiotansa tyynenä, mutta synkkänä. Kuoleman kulkuset soivat hänen korvissansa ja hänen sielussansa häilähteli sen varjo; ja hän hapuili sitä nähdäksensä. Nopeasti käsitti hän taas jotain himmeää: hän huomasi pyrkineensä maailman parantajaksi, itse vajoten sitä tehdessänsä sen suurimmaksi heittiöksi. Joku selittämättömän katkera tunne täytti koko hänen olemuksensa. Hän yritti puhua ja selittää:
— "En minä yhteiskuntaa paranna, enkä ole teostani siitä kirjoittanut… Ne ovat uskonnollisia kysymyksiä…"
— "Siis aijot kukistaa Jumalan", — keskeytti sairas.
Harhama vaikeni. Sairas jatkoi:
— "Minähän entisiltä ajoilta tiedän, että kiellät Jumalan… taistelet Häntä vastaan… Jalkani jo kylmenevät…"
Harhama jännittyi repeämään asti. Sairas pitkitti:
— "Minä puhun kuoleman edessä ja sanon sinulle: Jätä Jumalaa vastaan taisteleminen, sillä se on ihmishengen suurin hullutus… se on mittaamattoman suuri hullutus… Sillä jos Jumala on, ethän sinä voi sitä kumota. Jos Häntä taas ei ole, olethan suurin narri, jos rupeat Häntä, olematonta, kukistamaan… Ajattele sitä hullutusta… sitä ihmishengen suurinta erehdystä ja narriutta!…"
Kirkas salamasade tuntui valaisevan Harhamaa. Sairaan sanat tuntuivat niin kumoamattomalta totuudelta, että hän vapisi niitä ajatellessansa ja mietti: Onko elämäni siinäkin ollut erehdys?… Olenko taistellut narrintaistelua? Hän yritti selittää, pelastua häpeästä, sairaan edestä. Hän lausui: