— "Uskon… väärän uskon hävittämisestähän onkin kysymys…"
Sairas keskeytti hänet yhä heikkenevällä äänellä:
— "Sinä luulet voivasi hävittää uskon!… Kuule: Helpompi on sinun nostaa vuoret hartioillesi ja kantaa ne pois äärettömyydestä, kuin hävittää usko yhdestäkään ainoasta ihmisestä… Sinä voit hävittää ihmisestä kaiken muun, mutta et uskoa… et koskaan, et yhdeltäkään… Sillä katso: Toiset ihmisistä uskovat, että Jumala on. Kukaan heistä ei sitä tiedä. Toiset uskovat, sanon uskovat, että Jumalaa ei ole. Viime mainitut ovat juuri sitä uskovaisten sokeinta, kiihkouskoisinta joukkoa… ne ovat kiihkomuhamettilaisia… Sillä eihän heistä ainoakaan tiedä että Sitä ei ole. Ne uskovat aivan sokeasti… Ja mitä uskovaisten joukkoa se vielä on! Katso ympärillesi: Ne ovat Hiiden myllyn oriita, tai jotain semmoisia 'tiedemiehiä'… sinun laillasi rappiolle joutuneita… Jos Jumalaa ei ole, tai on, niin korkeintaan voi ilmaantua yksi ainoa koko maailman olemassa-olon aikana, joka voi tietää sen asian. Kaikki muut ovat uskovaisten sokeaa laumaa… Miljoonat uskovat Darwiniin, eikä ainoakaan tiedä onko Darwin oikeassa… Mikä narri sinä silloin olet, jos ryhdyt hävittämään uskoa?…"
Harhama huokasi raskaasti. Elämän hämärä kuilu avautui hänelle ja hän katseli siihen tylsänä. Hän huomasi, ettei hänellä uskoa hävittäessänsä ja Jumalaa kieltäessänsä ollut pienintäkään tietoa asiasta. Hän oli kaiken uskonut aivan sokeasti. Sappikatkerana huokasi hän:
— "Siinäkin näyttää elämäni olleen erehdys…"
Mutta hän yritti vielä puolustautua itsensä edessä, vaikka raukeana ja nääntyneenä. Hän lausui:
— "Mutta onhan järjetöntä esimerkiksi Perkele ja…"
— "Perkele", — keskeytti sairas — "ei yksikään maailmassa tiedä, onko Perkelettä, vai eikö. Kaikki uskovat vaan sokeasti toista, tai toista… Mutta minä sanon sinulle yhden asian… Jalkani ovat jo aivan kylmät… Minä sanon sinulle: Ihmiskunta on henkisesti niin köyhä, ettei sen kannata menettää perkelekäsitettä ja siis Perkelettä… Se on toki henki, oleva, tai olematon, joka on yläpuolella leipäkannikkaa ja ihmisruumista… Katso missä ihmishenki matelee: Se runoilee ja ruikuttaa naisen ruumiille… Luonnon tehtäviä suorittamaanhan se ruumis on luotu, eikä ihmishengen palveltavaksi ja kuvailtavaksi… Onhan Perkele toki jotain ylevää ja suurta, jossa on edes ihmisen hengelle hapuiltavaa… Nyt jo ovat polveni kylmät… Hyvä, että ei vaimoni ole täällä…"
Kaikki vaikeni. Kuolema lähestyi valtikka kädessä, suurena, armottomana. Sairaan hengitys heikkeni. Harhaman jokainen hermo vetäytyi kireälle… Hän mietti puhetta ja hapuili nähdä kuoleman vilahdukselta, ja tuijotti sitä tapaillessansa kuolevan silmiin. Sairas nosti kätensä, ojensi sen Harhamalle ja kuiskasi:
— "Jää hyvästi!… Minä lähden…"