Virtanansa vuosivat vedet Harhaman silmistä. Kaikki sekottui, himmeni ja hämärtyi ja repi ja raateli. Kuolevan kylmenevä käsi oli hänen kädessänsä. Sairas katseli haaveillen ylös, alkoi menettää tajunsa ja kuiskasi:
— "Älä hävitä Perkelettä ja Jumalaa!… Ihmiskunta on köyhä… Tee itse malli… älä arvostele".
Hän vaikeni, hengitti tuskin huomattavasti, katsoi ylös tylsänä ja kuiskasi:
— "Isä, minä tulen syliisi…"
Tuntui pieni nyähdys. Käsi herposi ja jäi kuolleena Harhaman käteen…
Kylmä viima juoksi Harhaman läpi. Hän istui kauvan kuolleen käsi kädessä ja silmillänsä imeytyen sen silmiin. Hän vapisi tapaillessansa näkyvää kuoleman ilmestystä. Hän raotti kuolleen silmäluomet, avasi sen suun ja tutki kaiken, eikä löytänyt mitään. Elämän turhuus ja mitättömyys kohosi hänen eteensä pölypilvenä, josta hän ei nähnyt mitään. Viimein sulki hän kuolleen silmät ja nosti hänen kätensä ristiin rinnalle. Eräs lääkepullo kaatui ja sen sisällöstä levisi ilkeä, kirpeä haju. Harhama otti laukkunsa ja lähti.
Tiellä tuli häntä vastaan Tatjana Nikolajewna lapsinensa. Harhama ei tiennyt, miten ilmottaa asia. Hän tapaili selitystä:
— "Aleksander Vladimirovitsh on hyvin rauhallinen… älkää hämmästykö…"
— "Herra Jumala!" — parkaisi Tatjana Nikolajewna, joka käsitti asian, sieppasi lapsensa syliinsä ja juoksi epätoivoisena kuolleen miehensä huoneeseen.
* * * * *