— "Ne karhut ja leijonat tahtovat täällä kuolla nälkään, mutta susi on sitkeä… Se kaluaa ruokansa vaikka kalliosta. Se ei kuole nälkään nälkäsuollakaan. Se on viisaamman näköistä, että on susi, jolla on karhun käpälät, kuin että on karhu, jolla ei ole kuin takajalat…"
Ehdotus hyväksyttiin ja "Korpelan susi" perustettiin nostamaan kansan pohjaa pintaan ja taistelemaan vallan kultaomenasta.
Ja kun "Korpelan susi" oli perustettu, alkoivat viulut soida, laulut helskyä ja nuoret ottivat tanssien vastaan sitä uutta aikaa, jonka toivottiin muassaan tuovan valoa ja rikkautta pirtteihin ja helpotusta niiden elämään, jotka seisoivat kivimäkeä vastassa viljelyksen eturintamassa. Riitajärven takana alkoi vallaton käki taas kukkua soiton sekaan. Rannan ruohokossa pulahteli ahven ja kuikka ui selällä, ihaillen Pohjolan kesäillan kauneutta. Ja tällä luonnon valmistamalla taustalla tanssivat Pohjolan reippaat tytöt poikien kainaloissa kepeinä, kuin luonnon lapset. Vanhat polttelivat piippujansa ja muistelivat menneiden nuoruudenpäiviensä kesäisiä sunnuntai-iltoja, jolloin jalka oli vielä kepeä ja elämä näytti päivänpaisteelta ja tyttöjen luhdin ovi vilkutti houkuttelevana…
Mutta moni tuli ja puristi Harhaman kättä ja lausui:
— "Kyllä Teidän täytyy Korpelan puolesta lähteä eduskuntaan… Ei
Korpela saa sinne parempaa miestä…"
Harhamalle niistä sanoista hohtivat jo seppeleet. Kansan luottamus, sen kunnioitus… juhlat… eläköönhuudot… rakkaus… kiitollisuus ja kaikki muu avasivat hänen eteensä loistavan näköalan, joka oli koristeltu tiheään sirotelluilla elämän virvatulilla ja jokaisen virvatulen liekinpäässä kiemurteli kaunis käärme, punoen itseänsä hänelle maineenseppeleeksi… Hän näki kaiken himoitun kääriytyvän hänen päähänsä, levittäytyvän hänen poluillensa valoliinoiksi, ja koko elämän taivaanrantaa värjäsi virvatulista irtautuva punaväri ja kullanvälke ja kansan kiitollisuus, niiden ihmisten kiitollisuus, joiden synnynnäinen halveksija hän edelleenkin oli…
Päivä painui jo tervahautojen ja rukiin heilimäsavuihin ja yö liikutteli valoisia liinojansa, kun Harhama palasi kotiin. Rouva Esempio odotteli häntä leivoksinensa, illallisinensa, kiitti häntä loistavasta, pitkästä puheesta. Kansan kiitollisuudesta ja luottamuksesta hän sai lisää elämän voimaa ja halua. Hän uskoi jo voivansa avata kalkki veräjät, joiden takaa avautuu tulevaisuuden kirkas sunnuntaipäivä ja Riuttalan onnenkukka-ulappa. Ritva, hänen äitinsä ja Korpelan väki olivat hänelle nyt tukena, antaen työlle tarkotuksen ja sisällön. Ne olivat hänen merituliansa, jotka ohjasivat hänen kulkuansa.
Sydän-yön punaisena palava aurinko roihusi jo lepopaikallansa, kosketellen taivaanrantaa tulikuumannäköisellä reunallansa, ja varustautui uudelle retkelle, huuhtelemaan taivaanlakea valovirroillansa ja levittelemään huntujansa Pohjolan erämaiden yli. Koillinen taivaan puolikas ui jo hopeanheleässä valokylvyssä, vaaleten kirkkaaksi hohteeksi, mutta yhä katseli Harhama elämänsä huikaisevia virvatulia ja niistä savuavia seppeleitä, viulujen vinkuessa Iloniemessä. Vasta kun kaikki hukkui valomereen, nukkui hän näkemään unia elämän virvatulista. Mutta Iloniemi vilkkui vielä unessa valopilkkuna aamuvalosta loimottavalla taivaalla.
Muutaman päivän kuluttua saattoi Harhama rouva Esempion kesäksi uuteen asuntoon, miehensä sisaren huvilaan Pietarin lähelle Schuvalovaan, missä hänen piti sisaren tahdon mukaan valmistaa Armiira-tyttöstänsä, että tämä voisi saada Pietarissa venäläisen kasvatuksen, joka oli testamentissa asetettu perinnön saamisen yhdeksi ehdoksi. Itse hän palasi Korpelaan, missä nyt rauhassa kirjotti uutta teostansa yöt päivät, kuin kuumetautinen. Hän päätti kirjottaa sen valmiiksi hiljaisuudessa ja valmiina tuoda sen rouva Esempiolle lahjana, että ilo siitä tulisi hänelle yllätyksenä ja olisi sitä suurempi… Eikä hän enää tuntenut epäilystä, vaan helpotusta. Kaikki vuoti hänestä kuin märkä kipeästä ajettumasta…
Hänen sielunsa suuri paise oli viimeinkin puhennut.