* * * * *
Pohjolan valomeret hulmusivat taivaalla yöt päivät. Kirkas auringonkehrä käväisi vaan pikimmältään pohjoisen taivaanrannan alla ja nousi oitis herättämään lintuparvia laulamaan… Kaikki pakahtui valoon ja kirkkauteen. Kaikki kylpi auringon kirkkaassa sädesateessa, joka valui taivaalta rankkana.
Kuumetautisen tavoin jatkoi Harhama teostansa. Niinä aikoina, jolloin hän oli sitä tavallista sairaloisemmin punonut ja muovaillut, jatkuivat päivän mietteet ja mielikuvat öisinä unina. Kuvaillessansa sitä jumaluuden tilaa, johon ihminen kehittyy ja pääsee ijankaikkisuuden kaukaisimpina tulevina jaksoina, oli hän mielikuvituksissansa matkustellut toisissa, vanhimmissa maailmoissa, missä ihmishenki on jo ehtinyt kehittyä jumaluutensa tietoisuuteen ja hallitsee asumaansa maailmaa jumalana, luoden siellä mieleisiänsä oloja, pakottaen sanallansa luonnonvoimat palvelukseensa. Ne mielikuvat jatkuivat yöllä unina… Hän matkusteli unissansa ihanissa maailmoissa, näki siellä jumaluuteen päässeen ihmisen elämän ihanuuden, ja siihen tilaan hän tahtoi nostaa maassa asuvan ihmisen. Hän tahtoi osottaa sille ihmiselle tien jumaluuteen, paljastaa uniensa maailmat, jotka hän uskoi todellisiksi, ja herättää ihmisessä jumaluutensa tietoisuuden ja kaipuun ja siten jouduttaa siihen tilaan pääsyä… Nyt olivat ne unet tulleet jokaöisiksi. Hän matkusteli yöt omilla harhanmaillansa, näki siellä vallitsevan onnentilan ja päivät hän loi niistä unista uusia, aina hurjempia mielikuvia, jotka taas synnyttivät uusia unia.
Oli taas kirkas yö. Aurinko oli nukahtanut hopeanheleälle taivaanreunalle ja lintu vapaana heiluvalle varvulle… Pohjoinen ilmanranta hulmahteli, auringon lyhyestä unesta, kuin punainen hameenhelma. Harhama istui pienessä huoneessa jumaluuden syntymäkipujen ääressä. Runo virtasi paperille värillisenä purona, leviten siinä loistaviksi lammikoiksi.
Jumaluus kehkeytyi jo lukemattomissa maailmoissa, punakukkanupuissansa… Se kehkeytyi, kuin sikiö, heräsi kuin päivä yöstä, valo pimeydestä… Myöhemmät maailmat kierivät vielä tulikuumina hirviöinä… valopaljouksina… tappelivat kylmyyttä vastaan… raivosivat… heloittivat avaruuden synkeällä sinellä jumaluuden tulipunaisina kukkanuppuina… Koko äärettömyys oli niillä kukitettu… Sen musta ontelo ylpeili tulipunaisissa kukissansa… Ja kussakin tulikukassa piili jumaluus, kuin kukan värit piilevät sen siemenessä…
Ijankaikkisuuden mittaamattomat jaksot soluivat… Jumaluus kehitti itseänsä tulisissa kukkanupuissansa: tulikerinä kierivissä maailmoissa… Se kehitti samalla kohtuansa: äärettömyyttä. Se erotti kylmän entistä räikeämmästi kuumuudesta… Se alkoi kylmyydellä kehittää kukkanuppuansa korkeammaksi, valmisti itseänsä…
Harhaman teos jatkui: Äärettömyys kylmeni. Jumaluus jäähdytti sitä kehkeytymisellänsä omien kukkanuppujensa kehittäjäksi: niiden jäähdyttäjäksi… Aine heräsi, tyhjyys nukkui… Äärettömyys tohisi… Sen tyhjät ontelot irvistelivät mustina… Ijankaikkisuus mateli miljardikausin loppumatonta latuaan.
Toiset maailmat olivat jo olleet miljaardeja aikakausia valmiit, toiset olivat jo elämänsä eläneet… hävinneet… alkaneet häviöstänsä uudestaan syntyä, kuin nurmen ruoho tomustansa… Ja aina kehitti jumaluus itseänsä häviöllä ja häviöstä syntymällä, vielä hehkuvana tulisumuna, jumaluuden tulipunaisena kukkanuppuna… Harhama kuvaili jo jumaluuden kehkeytymistä maassa, joka vyöryi vielä tulisumuna… Sen tuliset sumupaljoudet vyöryivät mittaamattoman paksuina, sakeina, hehkuvina pilvinä… Ne tohahtelivat peninkulmia korkeiksi sumusuihkuiksi… syöksyivät jääkylmyyteen… kiemurtelivat vuorien vahvuisina käärmeinä… punoutuivat semmoisina toistensa kanssa tulinuoriksi… retkahtelivat myrskyjen käsissä… piiskasivat äärettömyyttä ja toisiansa… kiehuivat ja pauhasivat… Toisaalla vyöryivät tulisumut polvenkorkuisina vuorina… ryöppysivät… syöksyivät hirmulentoa eteenpäin… kiehuivat… syöksyivät vastaansa tulevien vuorien puhki… viskautuivat toisiansa vastaan äänettöminä… sekautuivat… kietoutuivat ja pauhasivat rataansa avaruuden halki…
Teos jatkui: Maan tulipunaiset sumupaljoudet jäähtyivät… Niiden huiput tapasivat jo äärettömyyden jääkylmyyden rajoja… muuttuivat pisaroiksi… tulitipoiksi… tulisateeksi ja laskivat sumujen läpi alas… muuttuivat taas tulisiksi sumuiksi… nousivat korkeuden jääkylmyyteen… jähmettyivät uudestaan… satoivat alas tuleen, jäähdyttäen sitä ja taas haihtuen sen tulen käsissä sumuiksi…
Kylmän ja kuumuuden ikitappelu jatkui… kiihtyi… molemmat kokosivat voimiansa… Jumaluus kehitti kohtuansa… lisäsi voimiansa… Sade kävi rankemmaksi… Sumut sakenivat… Ne vyöryivät jo pauhinalla toisiansa vastaan, roiskuivat miltei vesisakeana… Ijankaikkisuus solui… Tulisumut jäähtyivät edelleen… Ne muuttuivat jo kokonaan vesisakeiksi… nousivat hyrskeenä korkeuteen… riehuivat… raivosivat… pauhasivat… tapailivat hyrskeittensä tulihuipuilla kylmän rajoja… piiskasivat sitä kiukuissaan, kuin raivostuneen käärmeen häntinä… uupuivat ja lappautuivat takaisin tulipaljouteen, kuin sen imeminä… Vesisakeat tulivuoret tappelivat keskenänsä tiestä… ärjyivät… pauhasivat… särkyivät tuleksi ja savuksi ja alkoivat taas uuden karkelon maan tulimeren pinnalla, myrskyn soittaessa suurta viuluansa…