Taistelu jatkui. Teos edistyi: Maapallo jähmettyi… Sen vesisakea tulimeri oli yhtenä ainoana tuliulappana… Sen pinta oli punaisena merenä, ilman saarta, ilman rantaa… Hirmumyrskyt riehuivat… Maan tulimerellä vyöryivät korkeat tuliaallot, kuin hirmuhyrskeenä… raivosivat tuliaaltoina sen hehkuvalla tulimeren selällä… Pinta riehui, pohjaton syvyys tohisi… Punainen pärske pursusi korkeutta kohti… Aallot nostivat punaisia harjojansa vuorenharjanteina… ärjyivät… pauhasivat… löivät raivoten toisiansa kumoon… riehuivat ja syöksyivät rytinällä takaisin tuliseen syvyyteensä… Aallonharjasta suitsusi musta savu ja leimusi lieska… Myrskyn pauhu yltyi… Kiehuva meri jyrisi… tulivaahto kuohui, lieska leimusi ja sauhu suitsusi aallonharjasta… Tuliaaltojen sortuessa vuorenharjanteina syvyyteen, roiskahtivat sieltä tulisuihkut… syöksyivät korkealla vyöryvien pilvien tasalle… valuivat rankkana takaisin alas… Tulinen vaahto räiskähteli myrskyn siipiä vasten, ja pohjaton syvyys ärjyi… ulvoi… pauhasi… Tulimeri kuohui… kohisi, kilpaili raivossansa huutavan rajusään ja korkeudessa, savupilvissä pauhaavan ukkosen kanssa…
Jumaluus kehitti itseänsä ja samalla kohtuansa.
Väliin heikkenee myrsky ja tulimeren pinta tyyntyy… Aallot laskevat sen pinnalle levolle, kuin väsyneet pedot… Koko rannaton pinta hohtaa punaisena kiiltona, jolla tulisilmät läpäjävät ja kuumuus huokuu, kuin raudansulasta… Poreet pulpahtelevat hehkuna syvyydestä… Sisäinen kuumuus yltyy pinnan paineesta… Se puhkaisee paksun peitteensä, ja loistavat tuliroihut alkavat räiskyä, pärskyen tähdillä kukitettua korkeutta kohti komeina tulisuihkuina, joiden huikaisevat huiput tavottelevat pilviä… Ne syöksyvät ylös kirkkaina tulisoihtuina… kukittavat tulta hohtavat ulapat… putoavat ryöppynä alas ja sotkevat pinnan tulivaahdoksi… Uusi myrsky nousee… Aallot nostavat taas uudestaan harjansa… ärjyvät vihaisina… syöksyvät myrskyn ajamina ristiaaltoina toisiansa vastaan, kuin vyöryvät vuoret… särkyvät pauhinalla vaahdoksi ja roiskeeksi ja alkavat uudestaan hirmuleikkinsä…
Pohjolan aurinko souteli jo korkealla itäisen taivaan kallistumalla, mutta Harhama istui yhä työnsä ääressä, kuvaillen jumaluuden syntyä oman itsensä kautta:
Avaruuden kylmyys on tehnyt suuren työnsä… Maan tulimeri on jäähtynyt vesisakeasta liejukoksi, tulipunaiseksi tulisohjoksi… Pinnan paine lisääntyy… Sisuksen tuli puristuu tiukemmalle… Se raivostuu… pursuaa ylös… roiskahtelee peninkulmia korkeina tulirapasuihkuina äärettömyyteen… putoaa takaisin pauhinalla… Tuliliejukosta pärskähtelee silloin vaahtopaljous… Tulinen rapa roiskahtaa korkeuteen silmänkantamaa ylemmä… putoaa takaisin tulirapaan… lyö siitä uusia suihkuja… synnyttää hirmujyskettä… pauhua… huutoa… ulinaa… Tulisohjoinen maanpinta alkaa läikkyä… Pauhinalla kohoavat tuliset liejut vuorenharjanteiksi… vyöryvät… nostavat toisia harjanteita… syöksyvät vastatusten… paiskaavat toisensa mäsäksi… tappelevat aikansa kuin pedot… vyöryvät ja rauhottuvat ja painuvat maan rannattoman meren tuli-ulappaan…
Teos jatkuu. Jumaluus kehittää kohtuansa armottomin kourin… Maanpinta on jäähtynyt ja tiivistynyt liejukosta tulikuumaksi, pehmeäksi, hehkuvan raudan tapaiseksi möhkäleeksi… Se loistaa punakiilteisenä ulappana… Se tiivistyy… kutistuu… halkeilee… Halkeamia pitkin juoksee hirmupauhu maan äärestä ääreen… aukeamasta pursuaa tulinen lieju… muodostaa virtoja… järviä… meriä… jähmettyy taas pinnan tulikiilteeksi ja vahvistaa sitä… Halkeama seuraa halkeamaa… Pauhu ajaa pauhun kintereillä… tuliryöppy nousee ryöpyn vieressä… maan hehkuva pinta on joskus tulimetsänä… Sisältä kuuluu jyske… voihke… pauhu… ärjyntä… Pinnalla juoksevat pauhut ja jyrinät säestävät sitä ja kaikki se viskautuu itseensä mykistyneenä hirviönä rataansa myöden äärettömyydessä, sen tomuhituna, mitättömyytenä, jonka huuto haihtuu sääsken surinaksi…
Ijäisyys ja äärettömyys ammottavat liikkumattomina. Pauhu yltyy. Maan sisälmykset pakahtuvat kuumuudesta ja syöksevät tultansa pinnalle. Pohjattomuus tärisee. Aallot vyöryvät tulivuorina, eikä ole rantaa missään…
Jumaluuden pikkukohtu kehittää niin suurta sikiötänsä, riehuen synnytyskivuissa… Ja sitä näkyä koristaa ainainen kirkas tulitus: Avaruuden pimeällä pohjalla hohtavat punaisina tulikukkina sinne sirotellut tähdet, jotka vielä hehkuvat tulina… Aurinko hohtaa punaisena pallona… tulinen kuu kieppuu korkeudessa, tulta huokuen ja huimaten rataansa pauhaavan maan mukana, samalla sen ympäri viskautuen…
Aika kuluu, avaruuden tulikukat lakastuvat… Kuu sammuu… Maan kuori alkaa muodostua, aineet erkanevat… Pinnan alla ärjyy vihainen tuli… Se myllertelee kylmenevää pintaa… Tulisilla hartioillansa nostaa se jähmettyviä alueita korkealle ja paiskaa ne uudestaan syvältä pursuavaan tuliliejuun… Tulilaava pursuaa taas korkealle, roiskuen pilvien tasalle… Kylmä vimmastuu… Se puristaa tulihirviötä yhä ahtaammalle… Syntyy vimmattu aineiden taistelu… Kylmä voittaa. Kuumuus raivostuu… Se puhkuu vihasta… oksentaa sisälmyksiänsä… viskelee tulisia vuoria aaltoina… lyö pirstaleiksi jähmeän pinnan ja pursuaa tuliroihuina korkeuteen. Kaikkialla loistavat pilvenkorkuiset tulisuihkut, lyöden jumaluuden kohdusta, kuin loistavat jättiläissuihkulähteet… Ilmanpielet vapisevat, luonnonvoimat vääntävät. Ja äänetönnä kehittyy sen leikin seassa jumaluus itsetietoisuuttansa kohti. Se kehittyy tuli-ulapalla vyöryvissä vuorenkorkuisissa aallokoissa, pilviin asti pärskyvissä tuliroiskeissa, tulisuihkuissa, ukkosen jyrinässä ja myrskyn vimmatussa raivossa ja ulinassa.
Aurinko kurkisteli jo Korpelan metsien takaa valellen hopeanheleälle taivaalle kirkasta aamuvaloansa. Harhama jatkoi teostansa: