Kiinteät vuoret nostelivat jo harjanteitansa… kohosivat ja taas painuivat hautaansa… Kepeinä, kuin aallonselät nousevat ne alla puhkuvan tulen hartioille… Ne taipuvat, kuin mato, vääntelevät, kuin ruoho… kuplahtelevat kepeinä nyppylöinä tulihirviön pinnalle… Vesi on syntynyt tulesta, eronnut muista aineista… Se kokoontuu uomiinsa… Vihainen tuli nostelee vielä hartioitansa… Se heittelee vuoret mereen… Vedet nousevat pauhuna, roiskuen pilvien rajoille… Tuulet ärjyvät elottomilla mailla… Salamat seppelöivät vuorien paljaita kivihuippuja… Tulivuoret roihuavat ylt'ympäri maata, kuin tiheään sytytetyt jättiläisten kokkotulet… Ijankaikkisuus matelee, aikakaudet askeleina… Maankuori on jo kiinteä… Jumaluus on kehittänyt kohtunsa elottomaksi luonnoksi ja kehkeytyy siinä ensin elolliseksi, sitten itsetietoiseksi hengeksi… Uupumatta pyrkii se suurta päämääräänsä kohti nyt elottomassa vuoressa, maan tomussa, ilmassa ja vedessä… Se erottelee aineen aineesta… yhdistää ne uudestaan uudeksi, synnyttäen siten elon elottomaan, "puhaltaen maan tomuun oman henkensä". Se siittää ja sikiää, kehkeytyy ja kehittää omassa itsessänsä omaa itseänsä, oman itsensä kautta…
Auringon pyöreä valovene souteli jo korkealla taivaan kuperalla sini-ulapalla, kaartaen Nälkäsuon takaa Korpelan metsien ohi lännen rannalla odottavaa iltavalkamaansa kohti. Se oli päässyt korkeimmalle kohdallensa ja alkoi laskea satamaansa, painuen sinne päin, kuin hiljaisen tuulen ajama heleä hopeapursi. Harhama lopetti työnsä, otti maitokannun ja lähti noutamaan aamiaistansa. Epäilykset olivat tukahtuneet. Mieli säteili kirkkaana ja valoisana, kuin hopeakirkkain puolipäivän aurinko kesäpäivän tasauksen aikana.
Hänellä oli oma joulunsa. Koko elämä veisasi hänelle enkelivirttä: "Tänä päivänä on syntynyt sinulle se, jota olet ikävöinyt. Ennustukset ovat toteutuvat. Epäilyksen myrkyllinen pää on rikki polettu." Kulta ja hopea näytti tippuvan auringon hehkuvasta hopeakehästä ja sitä ympäröi maineenseppele, kirkas sädekehä, joka odotti häntä…
* * * * *
Taas soi viulunkieli ja elämän virvatulet paloivat häilytellen seppeleitä: kansan suosiota, sen luottamusta ja rakkautta ja maailmankurjuuden savukepeää kiitollisuutta.
Muutaman päivän kuluttua olivat kolmipäiväiset häät Korpelan Suur-Salo-nimisessä talossa. Vanhat esi-isien häätavat ovat Korpelassa säilyneet vielä puhtaina, vaikka niiden lisäksi on tullut joku määrä uuden ajan luomaa. Häät olivat "kolmihäät". Neljä paria vietti niitä yhdessä. Ne kestivät, kuten tavallista, kolme päivää ja vieraita oli tuhatmäärät läheltä ja kaukaa. Illemmalla nousi vierasten luku vielä suuremmaksi. Koko ympäristön väki oli koolla. Pitkät pöydät oli asetettu kartanolle, komeaan kukkivaan pihlajistoon, jonka yhdellä sivulla oli tanssilava.
Mutta entisten häämenojen lisäksi oli näihin tullut uusi: yhteiskunnallinen kysymys oli koko häiden ajan kaikkien huulilla. Vallan kultaomena näytteli myötäjäisiänsä, jotka himmensivät morsiuskruununkin loiston. Koko Suomi oli kullan temppelinä, jossa jokainen tavotteli ahnain sormin aarreaittojen avainta: valtaa. Harhama oli kutsuttu ja noudettu häihin pitämään valtiollista puhetta. Uusi elämä kiehui kaikkialla ja sen poreet tunkeutuivat elämän kaikkiin huokosiin: hääiloon ja jokapäiväisen työn sekaan, hautajaisiin ja kaikkialle. Suomen "pohja", liikkeelle päässyt joukkoihminen kokosi voimiansa ja tappoi yksilöä armottomana lahtarina.
Häämenot olivat jo alkaneet, kun Harhama saapui. Se oli onnen juhla ja nuoruuden juhla. Morsiamet loistivat ilosta, päässä vanhanaikaiset morsiuskruunut. Miehelän huolet punottivat heille onnen-utuina… sen kujaset kirkkoteinä… nurmet kukkamaina… Viulut soivat. Väki tanssi, toiset joivat morsiamen maljoja piirissä, joka täytti kartanon ääriään myöten. Sulhasmiehet kulkivat ympäri piirin, tarjoten viinaa suurista, vanhan-aikaisista pikareista. Jokainen maistoi siitä vuorollansa nuorien parien terveydeksi.
— "Onnea!" — huusivat vanhat miehet.
— "Onnea!" — niijailivat nuoret tytöt.