— "Onnea!… Onnea!" — toivottivat reippaat nuorukaiset, tyttöjänsä tanssin tahdissa pyöräytellen. Käki antoi kukuntansa sataa hopeasateena onnenhuutojen sekaan. Kesän korkein valo välkytteli kirkkauttansa morsiuskruunuissa. Viulu vinkui ja koko ihmiselämä näytti huutavan: Onnea!
Hääilot jatkuivat. Morsiuspareille hohti elämä kukkivana pihlajana. Harhamalle leimusivat elämän virvatulet: Korpelan rakkaus ja kiitollisuus tuntui hänestä rajattomalta. Maailmankurjuus näytti tekevän jo jumaluuden tekoja: se näytti ojentavan hänelle kuolemattomuuden seppeleitä, kuihtumatonta kiitollisuutta, rakkautta, jonka tuli ei sammu, ijäistä ystävyyttä… Maailmankurjuus näytti Jumalalta, jota palvellessa on rakentanut huoneensa kalliolle, ottanut oikean johtotähden elämälle, eikä rakentanut sumun varaan.
Kun häätalon isäntä huomasi Harhaman saapuvan huudahti hän, tarjoten pikaria:
— "Harhama!… Sinä se olet se minun mieleiseni mies. Juo!"
— "Hän on meidän mies", — lausui sulhasmies, tarjoten hänkin.
— "No, täältä pitää myös maistaa!… Olipa se onni, että Harhama tuli", — puhui toinen tarjoojista.
— "Ja täältä", — lausui neljäs.
Ja sadoista silmistä luki Harhama ystävyyttä, luottamusta ja kiitollisuutta. Tuhansissa silmissä näki hän palavan elämänsä kauniit virvatulet, kiehtovina… kutsuvina… ijäisinä… kuihtumattomana maailmankurjuuden ja kansan rakkautena… Hän kulki mielessänsä, kuin kuningas elämän loistotulien keskellä kohti mainetta ja kunniaa. Hän iloitsi siitä, että maailmassa on kurjia… Hän toivoi, että maailmankurjuus olisi suurempi… toivoi, että se olisi niin suuri, että sen kiitollisuuden tulet voisivat leimuta kirkkaana maailmanpalona ja sen rääsyviitat heilahtelisivat kaikkialla jumaluuden purppurapukuina. Hän suri ainoastaan yhtä: sitä että maailmassa on liian vähän kurjia, että maailmankurjuus ei ole vieläkään kylliksi suuri.
Sitten vinkuivat taas viulut ja nuoret tanssivat, posket elämän- ja puvut pihlajankukilla koristettuina. Tytöt pyörähtelivät norjina, istuivat hengästyneinä poikien polvella ja ajatus liiteli omiin häihin. Vanhat puhuivat Harhaman kanssa siitä yhdestä ainoasta asiasta, joka kiinnitti kaikkien mieliä: valtiollisista kysymyksistä. Kaikki ajatukset kieppuivat vallan mehevässä kulta-omenassa.
Ja silloin alkoivat virvatulet palaa kirkkaampina. Kiitollisuuden ja rakkauden kellot soivat Harhaman korvissa entistä kauniimmin. Hän kuunteli niitä kuuroksi huumautuneena, katseli virvatulia kuin sokea rakastaja tyttönsä posken punaa, luullen sitä ijäiseksi, kuvitellen sen tuhatta kertaa kauniimmaksi, kuin mitä se voisikaan olla… Hän näki pimeän valoisana, kaiken kirkkaana…