Elämän voimat loivat itseänsä. Miesjoukko keskusteli elämän arvoituksesta. Suuri kartano oli ääriään myöten täynnä väkeä. Laurilan Aapo puhui Harhamalle:
— "Kyllä herra Harhaman täytyy suostua ajamaan meidän asiaa eduskunnassa. Meillä ei ole toista semmoista miestä, johon voisimme kaikki niin luottaa…"
Kehotukset jatkuivat siihen suuntaan. Harhama tunsi seisovansa keskellä ystävyyden sammumatonta tulipaloa, jonka häikäisevä valo kutitteli häntä, kuin kesäinen päivän-autere. Elämän karut kankaat näyttivät sen valossa mansikanpunaisilta. Puhe kääntyi sitten yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja elämään. Saarelan Kalle puhui:
— "Elämä näkyy olevan semmoinen, että sitä korjaamaan ei jokainen rajasuutari kelpaa… Tuo virkamies-asiakin on ihan elämän painostajainen. Virkamiehiä on meillä kuin syöpäläisiä joka nurkassa…"
Pieni äänettömyys naurahti hetkeksi joukkoon, ilmestyen kuin hymy tytön huulille. Harhama nautti siitä, että oli saanut maailmankurjuudeksi kuvittelemansa Korpelan väen hereille. Peltokankaan Heikki jatkoi edellisen ajatusta, puhuen:
— "Kyllä niitä on Suomessa… olisi poisvietäväksikin. On suuri joukko virkamiehiä, jotka eivät kuutena päivänä viikossa tee mitään ja ainoastaan seitsemäntenä päivänä lepäävät kaikista teoistansa… Mistä heitä siinneekin niin paljon!… Eihän niitä maailman alusta kuulu niin tuhottomasti olleen…"
Joukko ajatteli asiaa yhtenä ihmisenä. Ritavaaran Mikko selitti ja samalla sotki elämän pulman, lausuen:
— "Elämä on semmoinen, että se pilaa itse itsensä… Mikähän siinä onkaan?…"
Harhamalle se oli kipinä, joka sytytti elämänkysymyksen palamaan. Miesjoukkokin vaikeni ja mietti elämän monimutkaisuutta. Peltovaara yritti valaista sotkuisen kysymyksen, selittäen:
— "Eiköhän se tule siitä, kun elämää täytyy joka päivä pidellä käsissään, kuin rukkasia… Pilaantuvathan rukkasetkin käyttäessä. Niin se mahtaa olla elämänkin laita: Jos sen tänä päivänä korjaa, niin huomenna se jo on piloille kulutettu ja sen kun ala paikata sitä…"