Elämänkysymys sotkeutui edelleen. Selvästi voi huomata, että koko joukko ajatteli sitä, mietti sen ikuista arvoitusta. Routalan Timo koetti nyt puolestansa sitä ratkaista. Hän selitti:

— "Mutta kyllä elämä on myös semmoinen rukkanen, että se itse paikkaa reikänsä… Otetaan nyt ne virkamiehet: Se antaa niiden rauhassa siitä, kunnes ovat syöneet koko maan putipuhtaaksi… Ja sitten, kun ei ole enää mitään syömistä, vähentää se ne ilman pitempiä puheita ja lakkautuspalkkoja… Se panee vaan nälän vähäksi aikaa vatsaan, niin kyllä mies vaihtaa herranpäivät työntekoon ja on iloinen kun pääsee työhön käsiksi…"

Harhaman silmistä hävisivät ja sammuivat hetkeksi elämän virvatulet kokonaan ja hän mietti elämänkysymystä. Timon filosofia tuntui hänestä taas syvältä, samoin muidenkin. Se tuntui ihmisessä asuvalta jumalallisen viisauden ilmestykseltä, jumalallisen viisauden alkuperäiseltä, synnynnäiseltä jalokiveltä, eikä kirjoista poimituilta, väärennetyiltä lasihelmiltä. Maailmankurjuus kirkastui hänelle yhä edelleen. Laurilan Aapo jatkoi:

— "Niin… Kyllähän elämä osaa vääntää silkkinauhankin koivunvitsaksi, jolla kurittaa kasvatettaviansa…"

— "Osaa… Osaa se vääntää ja kurittaa… Ja kurittaa niin viisaasti, että ei sitä ihmisen kuritukseksi huomaakkaan",— tarttui Turtolan Juho, jatkaen:

— "Otetaan tuo Timon sanoma esimerkki: Siinäkin se antaa ihmiselle vitsaa niin taitavasti, että vitsaa saanut ei sitä huomaa… Luulee saaneensa makeisia: Iloitsee, kun on saanut työtä…"

Elämä ilmestyi Harhaman eteen hääilojen keskelle, vitsa kädessä. Se hymyili, kuritti ihmistä ankarasti, sen sitä huomaamatta. Miesjoukko mietti sitä pulmaa vakavana, seisoi sen edessä, kuin kivimäen vierellä. Laurilan Aapo jatkoi, ruohon kortta taitellen:

— "Kumma laitos se on se elämä, kumma kerrassaan… Ensin se vie ihmiset harhaan ja sitten ihan muitta mutkitta kurittaa ne oikealle tielle… Tekeeköhän se sitä, että ei työ loppuisi…"

Koko joukko ajatteli sitä hämärää kysymystä. Elämä seisoi väkijoukon keskellä, harmaa selvittämätön verkko vaippana, Harhaman ajatukset sotkeutuivat siihen verkkoon, kuin hyönteinen hämähäkin pauloihin. Harmaapää Peltovaara jatkoi, pitkän vaitiolon keskeyttäen:

— "Mutta kyllä kait sillä on viisas ja isällinen tarkoitus, kun se kurittaa. Kun se antaa vitsaa kylliksi, niin kuolema tuntuu suloiselta… Ihminen kiittää Luojaansa, kun pääsee kuoleman kautta elämän vitsauksesta erilleen…"