Harhama muisti taas paroonitar Lichtensteinin selityksen ja tuhannet elämän vitsat ilmestyivät hänen eteensä. Elämä tuntui ilmestyvän kaikkialla samana. Kaikkialta huokui sama jäytävä, värisyttävä tunnustus, että elämän tarkotus on olla kuoleman sulostuttamana. Miesjoukko vaikeni. Jokainen niistä oli saanut elämän vitsasta oman osansa, Peltovaara jatkoi vielä:
— "Kyllä, kun elämä esimerkiksi kivimäellä murikoi miestä kylliksi kauvan, niin ei mies nurise kuoleman tullessa…"
Ja jäykät miehet muistivat, miten usein elämä oli heidän kunkin edessä seisonut kivimäki kädessä ja murikoinut heitä sillä. Joukosta kuului joku raskas huokaus, otsanrypyt syvenivät ja hartiat kumartuivat alemma. Ihminen näytti taipuvan rauskana elämän kivimäen alla. Sen niska taipui, hartia kumartui ja mieli muuttui raskaaksi myllyn kiveksi, kun se ajatteli elämän kovuutta ja voimaa. Harhama paloi jo tulena elämän virvavalkeitten keskellä, rutistui sen kivimäen painamana, Routalan Timo istui hartiat kumarassa ja puhui verkkaseensa:
— "Kyllä jos elämä olisi ruusujen ja kukkasien päällä kulkemista, niin ei olisi kuoleman hetki iloinen."
Ja hetken vaiti-oltuansa jatkoi hän:
— "Kun kuoleman kulkuset alkavat ihmisille kuulua, silloin sitä vasta huomaa, mikä aarre on elämältä saatu vitsa… Mitä enemmän täällä on ollut ihmisellä ruusuja ja kukkasia, sitä vaikeampi on sille kuoleman kotiin lähtö… Ruusuista on aina vaikea luopua, mutta vitsasta erilleen pääsyä ei monikaan sure."
Lavalla soivat hääviulut, kun elämä näytteli vitsojansa. Miesten hartiat näyttivät kumartuvan entistä kumaraisemmiksi, kasvojen rypyt, elämän vitsojen jälet, näyttivät syventyvän.
— "Niin se on", — myönsi joku Timon puheen johdosta. Timo jatkoi:
— "Otetaan esimerkiksi ne liiat virkamiehet… Eiväthän ne ole muuta, kuin elämän isällisiä vitsoja…
"Kun niitäkin vitsoja saa kyllikseen kokea ja kärsiä, niin pois tekee mieli maailmasta ja kuolema on silloin taivaan iloon pääsyä…"