Siinä lapsensa haudalla, kuoleman merkkien keskellä ja sydän-yön hiljaisuudessa masentui Harhama kokonansa. Mennyt elämä kulki hänen ohitsensa pienimpiä yksityisseikkoja myöten ja sen jokainen ohikulkeva kuva runteli häntä kuin kivisade. Lapsuuden viattomat päivät, nuoruuden toiveet, miehuuden taistelut, rikokset, erehdykset ja pettymykset, kaikki ne kulkivat hautausmaan haamujen tavoin hänen ohitsensa, kuvastuen mustan pilvenlongan muodostamaa taustaa vastaan synkkinä ja kolkkoina.
Lapsesta lähtien oli hän taistellut löytääksensä vastauksen kysymykseen: "Isäkö vai äiti?" Ja äskettäin oli hän kuullut vastauksena, ei oman kysymyksensä kaikua, vaan hirvittävän kysymyksen, Jumalako vai Perkele?
Harhama ajatteli sitä ja kysyi itseltänsä:
— "Eikö minun etsimisessäni ehkä ole ollut vikaa?…"
Se oli hänelle ensimäinen tietoinen säde oman syyllisyydentunteen synkkään pimeyteen. Hän mietti edelleen:
— "Minä olen, kuten äiti ennusti, tarttunut ihmisten hameenliepeeseen ja nyt on minut sillä hameella lyöty…"
Hän masentui ja jatkoi:
— "Olen alkanut omin voimin etsiä totuutta, mutta vajosinkin epäilyksen pohjattomaan mutaan.
"Monet uudistetut yritykseni olen aina päättänyt renttuamisilla…"
Vuoret tuntuivat vierivän hänen hartioillensa. Hän jatkoi: