Harhama vaikeni kauvan, kuuli Varpalan Juhon kiroukset ja Evan ilkunnan. Hän jatkoi taas:
— "Olen nostanut ihmisen Jumalaksi — ja se jumala ilkkui minulle, kun näki minut iljanteella verisenä…
"Ainoastaan pieni Musti nuoli haavojani…"
Hän mietti kauvan ja teki siihen-astisen elämänsä ensimäisen raamatun hengessä kysytyn kysymyksen:
— "Eiköhän sittenkin Jeesus Kristus olisi ollut ainoa oikea peruskivi, mikä voidaan panna?"
Hän vajosi kokoon sen kysymyksen alla.
Hän tutki edelleen elämäänsä, miettien:
— "Olen jo uneksinut ja tavoitellut maailman mainetta — ja nyt olen maailmassa kulkija ja pakolainen, joka häpeää ihmisiä ja koko maailmaa…"
Hän muisteli, että mihin hän meni, siellä odotti häpeä. Entiset ystävät väittelivät häntä, häpeillen. Ainoastaan Tuomas Porcus oli häntä vielä koputtanut, varovasti, ohimennen, kuin ohi kierivää tyhjää viinatynnöriä.
Harhama murtui. Hän istui nyt elämänsä raunioilla, häpeän raskas vuori hartioilla. Kauhistuneena vaikeroi hän itseksensä: