Hän nojasi päänsä käsiinsä ja tuijotti maahan ja jatkoi:
— "Judas Iskariotina olen pettänyt Nikolain joukon, ja Judaksena olen hiipinyt tarvaalaisten häpeäksi."
Hänen rinnastansa pääsi epätoivoinen huokaus. Hän mietti hetken ja nauroi sitten mielipuolen katkeraa naurua…
Oli jo likellä puolta-yötä. Harhama jatkoi itsensä tutkistelemista, kokonaan maahan lyötynä, ja hänelle alkoi selvetä himmeästi Perkeleen olemus: Hänelle alkoi selvetä, että ne temppelit ja pylväistöt, joista hän oli nähnyt unia ja joista hän oli lapsi-ijässä ollessansa kirjoittanut teoksen, olivatkin kaikki hänen omassa povessansa. Hänelle selvesi, tosin vasta himmeästi, että Perkele-ilmestys oli hänen olemuksensa paha taipumus, jolle hän oli runoissa laittanut sarvet ja hampaat, enkelit ja temppelit. Hänelle selvisi hämärästi, että hän oli kulkenut omien pahojen taipumuksiensa orjana ja antanut niiden luoda unia ja unelmia. Hän muisti munkki Pietarin sanat Perkeleestä ja sen vallasta.
Hän istui kokoon kutistuneena ja mietti. Sitten alkoi hän taas tehdä tiliä itsensä edessä, puhuen:
— "Jos minä tässä lapseni haudalla nyt puhun rehellisesti itseni edessä, niin minä sanon näin: Koko minun olemukseni perus-olio on ollut paha… Jokaisen tekoni vaikutin on ollut alhainen: Kun palvelin köyhiä, oli siinä sittenkin pohjimmaisena kätkettynä halu saavuttaa niiden rakkaus… Ja edelleen: Jos olen milloin ollut näennäisesti jalo, on senkin vaikuttimena ollut yksinomaan alhaisuus: halu onkia ihmisten kunnioitusta, tai jotain muuta…"
Hän mietti edelleen ja jatkoi:
— "Magdassa ja rouva Esempiossa olen perinnä etsinyt muuta, kuin kotia, vaikka minä petin itseni ja uskottelin kotia etsiväni… Minä etsin aistillisuutta, edelliseltä kultaakin, ja molemmissa tapauksissa oli vaikutin alhainen, vaikka minä en sitä itsellenikään myöntänyt… Lisäksi minä inhosin molempia ja ainoastaan Tamaraa olen katsellut niillä tunteilla, joilla on omaa vaimoa katseltava. Minun elämäni on siinä, kuten kaikessa erehdys… se on rikos…"
Mieli katkerana jatkoi hän:
— "Jos tässä kuoleman keskellä olen kerrankin rehellinen, niin minä sanon näin: Minussa ei ole ollut rahtuakaan rehellisyyttä… ei pienimmissäkään asioissa… Minä olin sosialisti, vaikka inhosin kansanvaltaa, kun sitä tyynenä joskus ajattelin… Minä olen tarvaalaisten häpeänä, vaikka itse asiassa olen ollut niistä yhtä kaukana, kuin kaikesta muustakin maailmasta… Minä en ollut tarvaalainen, enkä mikään… Ja jos jotain olin, olin sosialisti siinä mielessä, että aina uskoin vaistomaisesti niiden pyrintöjen ja vaatimuksien olevan jalot, oikeutetummat kuin kenenkään muiden. Se tieto on minua aina polttanut sormenpäitä myöten. Ja ne minä olen pettänyt, kuin Judas."