Kylmä hiki juoksi hänen ihoansa pitkin. Hän muisteli sitten teostansa, jossa hän oli alussa rehellisyyden rehellisyys. Hän puhui:
— "Kun minä siinäkin, tässä lapseni haudalla ja elämäni raunioilla puhuen, olen suora, niin sanon näin: Minä olin siinä rehellinen, mutta se rehellisyys ei johtunut vapaasta siveellisestä tahdosta vaan kuolemanpelosta… Se rehellisyys oli siis siveetön… Ja edelleen: Kun minä teostani kirjoitin, niin vaikuttamassa olivat lopulta jo kaikki alhaiset himot ja halut: Minä etsin mainetta… kultaa… seppeleitä… Minä tapailin jo tyylin täydellisyyttä ansaitakseni arvostelijoiden ylistyksen… Minä kyllä halveksin arvostelijoita, mutta minä tiesin, että jos mieli menestyä, täytyy niitä kutkutella… Teokseni loppua kirjoittaessa oli jo alhaisuus ainoa vallitseva vaikutin…"
Harhama litistyi elämänsä painon alle, kuin etana vuoren alle. Hän mietti suhdettansa ihmisiin, narrimaista itsensä ihailua, jatkaen:
— "Minä olen ollut niillekin epärehellinen ja kavala. Minä olen salannut, että halveksin heitä, sillä se salaaminen oli minulle edullista… siten sain minä 'ystäviä'… Ainoastaan Nikolain ja munkki Pietarin edessä olen ollut se mikä olen… Ainoastaan Tamaralle ja Anna Pawlownalle olen näyttänyt sieluani, mutta senkin olen tehnyt kavaluudesta: minä tahdoin kietoa ne itseeni… aivan vaan huvikseni… Näennäinen vaatimattomuuteni on ollut pelkkää petosta ja jonkun alhaista suosion onkimista…"
Hän ajatteli jotain hyvin katkeraa ja huokasi:
— "Minun elämäni on siis kaikessa ollut petosten ja rikosten sarja, se on ollut yksi ainoa erehtymä…"
Ja yhä selvemmäksi kirkastui hänelle olemuksensa perus-olio: paha ja halpamaisuus. Hän vetäytyi aivan kokoon, masentui maahan asti.
Mutta oman syyllisyydentunteen ilmaus oli vielä ohimenevää. Hänen henkensä oli liian kovasti kiinni jumaluuden kysymyksessä. Hän istui kauvan ja alkoi tylsänä miettiä Jumalan ja Perkeleen kysymystä ja teostansa. Vielä pilkahti halu julkaista teos… Tylsänä, kuin kone, otti hän käsikirjoituksen, selaili sitä, ihaili sen puhdasta taidetta, sen runouden kauneutta ja syvyyttä. Siinä oli runosäkeitä, jotka hän muisti miettineensä lähes kaksikymmentä vuotta sitten. Niin kauvan oli hän niitä muistossansa säilyttänyt, muovaillut ja kaunistellut… Hänen elämänsä, sen valoisimmat ajatukset olivat siinä paperiliuskoilla, siroteltuina, kuin ihanat kukkaset valkealle liinalle… Kyyneleet tulvasivat hänen silmiinsä niitä katsellessa…
Mutta siiloin sattui hänen silmiinsä ensimäisen luvun alku, jonka rouva Esempio oli läpi lukenut. Harhama huomasi siinä kaksi hänen korjaustansa: u oli korjaamalla muutettu a-kirjaimeksi ja p-kirjaimesta selvennetty j. Hän muisti nämä korjaukset. Oli, kuin olisi niistä taas tuoksahtanut rouva Esempion hengityksen ilkeä löyhkä. Harhama sai heti ankaran hermokohtauksen ja raivostui. Hän mutisi hampaittensa välistä:
— "Kaikkialla sen käsien jälet minua seuraavat. Kirousta minulle tuottaa jokainen esine, jota hän on hyppysissänsä pidellyt."