— "Se on varmaankin imenyt ravintoa Ritvan ruumiista."
Hän taittoi rikkaruohon ja kätki sen taskukirjansa medaljonkiin, jossa hän säilytti Anna Pawlownan kuvaa, ja lausui katkerasti naurahtaen:
— "Tämä rikkaruoho ja häpeä on ainoa tulos minun elämästäni!"
Ja sitten kyseli hän itseltänsä:
— "Miten olen minä tähän tilaan joutunut?…"
Hän muisti hetkessä munkki Pietarin kaikki puheet ja kysyi itseltänsä:
— "Jos minä olisin rakentanut sille peruskivelle, joka on Jeesus Kristus, niin istuisinkohan minä nyt tässä Suomen häpeänä?… Ja eiköhän silloin elämästäni olisi muuta tulosta kuin rikkaruoho ja häpeä?…"
Hän ajatteli sitä kauvan, istuen elämänsä raunioilla, ruhjoksi lyötynä, häpeän vyöryessä hänen hartioillensa vuorena ja pilkkanaurun soidessa. Hän ei enää jaksanut ihmisiäkään halveksia. Hänen haaksirikkonsa oli äärimäinen.
Silloin tuli hän ajatelleeksi erästä asiaa. Hän puhui:
— "Jos olen rehellinen, niin minä sanon, että minä olen etsinyt
Jumalaa korutavarakseni, enkä ole tutkinut Sen tahtoa…
Teoksessanikaan en ole Sen tahdosta suuria välittänyt… Olen etsinyt
Jumalaa, enkä totuutta… Minä olen unohtanut hyvän ja pahan rajat.
Eikä ole rikosta, jota en ole tehnyt…"