Eilinen hirmutyönsä muistui hänen mieleensä. Hän ajatteli:
— "Jos olisi vaikka se kirkon Jumala ollut minussa, niin olisinkohan minä ainakaan näin moneen rikokseen tahrautunut?…"
Silloin tuli hän ajatelleeksi erästä työtänsä: Hän oli teostansa miettiessänsä kirjoittanut erään ylistysteoksen Jeesukselle, — ei tosin Jumala- vaan ihmis-Jeesukselle — ja hän ajatteli ensi kertaa sen julkaisemista ja Jeesuksen panemista peruskiveksi.
Sitä ajatellessaan hän painui kokoon, kutistui, hajosi ja ikäänkuin vaipui maan alle ja ajatukset aivan tylsistyivät.
Hän mietti edelleen sitä hulluuden kuplaa jota hän oli puhallellut muuta ahkerammin: kuviteltua "kykyänsä". Ja hän näki jo itsensä oikeassa valossa: kyvyttömyyden perikuvana. Hän puheli:
— "Minähän olen ollut aivan kyvytön omaa elämäänikin johtamaan… Minä tiedän kuin apina, mitä se ja se on jostain asiasta sanonut, mutta minulla ei ole pienimmässäkään asiassa elävää tietoa: minä en tiedä, kuka on oikeassa ja minkätähden…"
Hän muisteli teostansa, joka oli eheä, ihana runo. Mutta nyt hän huomasi, että sekään ei ollut muu kuin sairauden tuote: 18-vuotisten sairaloisten miettimisten tulos, eikä kyvystä lähtenyt… Hän hämmästyi nerottomuuttansa, näki itsensä raukkana.
Hän etsi jotain hyvää itsessänsä. Hän muisteli säälineensä köyhiä, heltyneensä kyyneliin asti, nähdessänsä kurjuutta. Mutta siinäkin hän huomasi alhaisuutensa ja puhui:
— "Se sääli on ollut minussa luonnonvaisto, eikä siveellinen, vapaaehtoinen tunne, ja siksi ei se ole estänyt minua elämästä köyhien kustannuksella…"
Ja taas hän ajatteli: