— "Jos olisin riippunut kiinni Jumalassa, olisikohan niin ollut?…"
Hän vaipui tomuksi kysymyksensä painon alla.
* * * * *
Oli jo puoliyö. Harhama istui elämänsä raunioilla ihmisruhjoutumana ja mietti elämäänsä ja sen masentavaa tulosta. Kun hänen henkensä yritteli vielä kohota, nousta uhmaan ja ajatella tulevaisuutta, painoi sen siipiä raskas kivipaino, eikä se voinut enää maasta kohota. Hänen hillitön, lapsuudesta asti harjaantunut mielikuvituksensakin oli ruhjottu, siipirikko, ja ajatus oli rampa. Koko hänen olemuksensa alkoi tylsistyä.
Viimein loppuivat kaikki voimat, kuten hänelle aina kävi henkisten taistelujen aikana. Ne taistelut olivat niin voimakkaita ja rajuja, että tyhjensivät hänet viimeistä pisaraa myöten, päättyen aina uneen ja uupumiseen. Nyt siihen vielä vaikutti moni-öinen valvominen.
Yhä mustemmaksi synkkeni taivas, yhä enemmän pimeni hautausmaa. Mutta Harhama ei sitä huomannut. Hänen mielensä oli mustaakin mustempi. Kun oli yö, eikä paikkaa mihin mennä, istahti hän hautaristiä vastaan nojaten hautakummulle, kääriytyi takkiinsa ja hetken istuttuansa nukahti. Silloin näki hän kamalan unen: Hän oli seisovinansa hautausmaalla… Yö alkoi lähestyä… Se pimeni pimenemistänsä…
Jo oli pilkkosen pimeä… Mutta sitten alkoi valaista outo, kaamea kuoleman valo… Se valaisi himmeästi… Tuskin voi erottaa hautaristejä…
Sitten alkoi kulkea Harhaman ohi hänen elämänsä… Kaikki ne, joita hän oli pettänyt, uhkasivat häntä… joita hän oli halveksinut, ne nyt nauroivat hänelle… Hän hikosi… koetti peittäytyä… kätkeytyä… Nyt tulivat jo ne, joita hän oli herjannut, kun ne häntä muistuttivat… Ne soittivat pilkankelloja… osottivat sormellansa… Harhama vetäytyi sykkyrään… Sitten ilmestyivät taas Perkeleen näyt, sen tuhannet enkelit tanssivat Unelmalassa, ilkkuen hänelle… riemuiten hänen häpeästänsä… Vihan-temppelin alttarilta osotti Perkele hänen viheliäisyyttänsä, lausuen: "Ecce homo!…" Musta käärme alkoi kietoutua hänen jalkojensa ympäri… Kauhu ja hätä täyttivät Harhaman koko olemuksen… Hän yritti huutaa avuksensa munkki Pietaria, mutta huomasi tuomitsevan Jumalan seisovan Sinain vuorella, eikä uskaltanut pelosta huutaa… Käärme kietoutui yhä lujemmin jalkojen ympärille… Harhama kiemurteli tuskissansa… Hän yritti taas huutaa, mutta samassa räjähti majuri Velikodushofin huvila ja ääni tukahtui siihen…
Sitten alkoivat haudat hiljaa aueta… Harhama kauhistui… Haudat aukenivat edelleen… Hautapatsaat kaatuivat kumoon ja niiden alta nousivat vainajat luurankoina… Ne irvistelivät huutaen ja ilkkuen:
— "Huu! Semmoisenako sinä tulet tänne?…"