Harhamalta pääsi hirmuhuuto… Hän kääntyi poispäin… Nikitin oli hävinnyt ja hänen sijallensa oli ilmestynyt rouva Esempio… Hän lähestyi tanssien majuri Velikodushofin kanssa, toisessa kädessä raudat, toisessa hirttonuora… "Nyt, nyt se lähestyy", — hätäili Harhama… Hän ei voinut huutaa, eikä paeta… Hänellä ei ollut voimaa mitään tehdä… Rouva Esempio viskasi hirttonuoran hänen kaulaansa… Velikodushof ja Edelmuth sitoivat sen toisen pään puuhun… Jokainen Harhaman jäsen vapisi kauhusta… Nyt potkaisi venäläinen pyöveli hänet kuiluun… Jo putosi hän… Kaulanikama niksahti aivan samalla lailla kuin Nikitinin… Rouva Esempio nauroi… Harhama pudota mätkähti helvettiin, ja silloin kuului sen tulimerestä ankara jyrähdys…
Harhama heräsi jyrähdykseen likomärkänä ja huudahti kauhusta… Taivas oli synkässä pilvessä, ankara ukkosenjyrinä raikui öisessä ilmassa ja hautaristit välkkyivät kirkkaassa salamavalossa. Oli noussut pelottava ukkos-ilma, mutta sade ei ollut vielä alkanut.
Harhama hyppäsi ylös hätääntyneenä, kiireesti, kumartui ottamaan käsilaukkuansa, lähteäksensä pois. Tuulenpuuska käänsi silloin haudalla olevan sanomalehtipalasen ja Harhaman silmiin sattui siitä hänen oma nimensä. Hän otti paperin ja luki. Siinä oli painettu rouva Esempion hänestä kirjoittama paljastuskirjoitus, aijottu varottamaan ihmisiä hänestä. Kirjoitus oli lehdessä, jota Harhama oli kerran vuosikauden ilmaiseksi avustanut, ja sen alla oli rouva Esempion kirjailijanimi, jolla hän, kuten Harhama tiesi, kirjoitteli sanottuun lehteen.
Harhama raivostui. Kaikki äskeinen, juureton masennus nousi vielä kerran uhmaksi, mutta uhmaksi, jonka siivet olivat jo poikki leikatut. Hän mietti katkerana, kykenemättömänä taas tuntemaan, että rouva Esempio oli sen kirjoittanut jalossa tarkotuksessa ja että kirjoitus oli ansaittu:
— "Miten paljon olen hänen tähtensä sanomalehdenkin herjauksia vastaan taistellut… ja sillä olen kasvattanut hänestä itseni herjaajan… Lapsen haudallakin hän häpäisee minua!"
Silloin kirosi Harhama itsensä lapsensa haudalla, sielunsa kaikilla voimilla ja rehellisesti. Ukkos-ilma raivosi pelottavana. Salama seurasi toistansa ja jyrähdykset tärisyttivät maata. Hullun tavoin huusi Harhama jyrinän säestämänä:
— "Nouskoon jokainen askeleeni kirouksena pilviin ja pudotkoon sieltä alas päälleni tulikuumina kirokivinä!
"Avautukoon syvyys ja pursutkoon minulle kirousta ja tuomiota!…
Vuotakoon kirous ja pilkka minulle jokaisen ihmisen suusta!
"Ottakoon talven tuuli lunta ja heittäköön sen kirouksena silmilleni, kaikkialla missä kulkenenkin! Olkoon kaikki minussa kirottua!
"Vuotakoon kirous kesällä pilvestä päälleni vesisateena!"