Harhaman iso-isä oli vääryydellä koonnut rikkautta. Sen rikkauden oli hän haudannut aarteena maahan, ja lausunut, ettei sitä kukaan koskaan löydä.
Sateisena yönä hautasi Harhama teoksensa, Perkeleen taruston ja elämäkertansa luonnoksen suletussa sinkkiarkussa maahan. Vahva paasi vartioi siellä henkistä aarretta, jonka hän oli haalinut. Sateisen yön istui Harhama siellä haudalla ja itki kuin lapsi. Hän päätti ettei siitä teoksesta saa yksikään ainoa kokonainen lause hänen kauttansa julkisuuteen tulla.
Hänet oli erotettu toimestansa konttorissa kyvyttömyytensä ja huonon elämänsä tähden. Rangaistusta peläten pakeni hän Moskovaan, jossa piilotteli, välistä alhaisimman roskaväen joukossa. Haudalla alkanut oman syyllisyyden tunne sammui kiroukseen ja hän alkoi taas tehdä itsestänsä marttyyria, uskoen olevansa muka yleisen elämän ja toisten ihmisten pahuuden uhri. Siveellinen ihminen oli hänessä vielä taas osaksi kuollut. Entistä sairaaloisemmin halveksi hän taas ihmisiä, kaikkia erotuksetta, ja samalla hän häpesi niitä.
Ja kun silloin hän luki herjauksiksi luulottelemiansa nuhteita, tai näki jonkun osottavan häntä, tulvi hänestä aina esille hänen olemuksensa ydin, alhaisuus. Hän maksoi nuhteet herjauksilla, alhaisuudella, ja nautti siitä teostansa.
Mutta se sama hänen luonteensa alhaisuus, kun se oli aikansa tulvinut ja väsynyt, johti hänet samalla sitä alhaisuutta miettimään ja tutkimaan itseänsä. Oman syyllisyyden tunteen ilmaukset tuikahtelivat silloin entistä voimallisempina ja tiheämpänä, ja hän rutistui niiden painamana.
Ja joka hetki levisi elämä hänen eteensä ja levitti hänen jälkensä ja sanoi: katso! Hän lyyhistyi silloin aina kokoon, painautui syvemmälle seinänrakoon maailmaa paeten. Hän pelkäsi lähteä matkalle, peläten sillä tapaavansa rouva Esempion, joka tuntui aina kierivän hänen kantapäillänsä maailman sormen osottaessa ja pilkanhuilujen soittaessa: katso! katso Jumalaasi! Ja silloin ilmestyi hänelle aina myös elämän hämärä, rikoksiensa kirjavaan vaippaansa puettuna, ja kaikki muu haihtui sen väreihin ja pimeyteen ja maailman sormi osotti sitä ja hän kuuli aina äänen ilkkuvan:
— "Katso elämääsi!… Katso sormiesi likaisia jälkiä elämän puhtaalta pinnalta!…"
Semmoisina hetkinä hän salassa itki, kuin lapsi, ja julkisuudessa hän pingotti voimansa salataksensa kaikki siltä maailmalta, jota hän häpesi ja halveksi. Hän häpesi koska oma syyllisyydentunne vähitellen valkeni, kuin päivä, ja pesi valollansa häntä puhtaaksi, ja riisui hänen päästänsä marttyyrikruunun. Jumalan kättä totteleva elämä alkoi häntä painaa.
Semmoisina hetkinä hän myös muisteli niitä henkilöitä, jotka seisoivat Jumala-uskon lujalla kalliolla, etupäässä munkki Pietaria ja Routalan Timoa. Hän näki niiden pysyvän sortumatta kaiken muun sortuessa omaan mitättömyyteensä. Hän näki niiden luonteessa jotain outoa: jaloa, ylevää, puhdasta. Hänestä alkoi tuntua, että ne henget ovat yläpuolella kaiken: yläpuolella ja ylempänä puolueita, kunniaa, pilkkaa ja kaikkea.
Hän ajatteli sitä päiväkaudet. Ja yhä enemmän alkoi hän ikävöidä sitä lujaa jumala-uskon kalliota, joka näytti niin vankalta. Se ikävä syntyi hänessä, kuin koti-ikävä lapsessa, kun se on kylliksensä kylässä ollut ja sen herkkuihin kyllästynyt. Aivan sairaaloisesti hän ikävöi nähdä syntymätalonsa ja kaipasi Korpelan väkeä.