Ja heti sen ikävän ilmestyttyä, tunsi hän oudon muutoksen: Kun hän näki häntä osoteltavan, katseli hän sitä verrattain tyynenä. Hän ajatteli jo: "Ne tekevät oikein, sillä minä olen sen ansainnut." Hän alkoi käsittää, että ne osottelut ja hänen rikollisen-inhottavan elämänsä paljastukset olivat välttämättömiä, että yleinen elämä pysyisi puhtaana. Ne paljastukset olivat jokaisen ylevän ihmisen siveellinen velvollisuus.
Hän muisti munkki Pietarin sanat: "Jumala on tuomio", ja alkoi jo alistua sen tuomion alle. Oma syyllisyydentunne alkoi yhä voimallisemmin kohottautua, narrimainen marttyyrikruunu hävisi sumuna ja hartioille ilmestyi häpeänvaippa.
Joskus valtasi silloin mielen kamala epätoivo. Hän kärsi siitä, että hänellä oli äiti, joka sai hänestä hävetä ja että hän kuului Suomen kansaan, jonka suurimmaksi tahraksi hän oli itsensä elänyt.
Ja väliin taas sammui kaikki oman syyllisyyden tunne, ja uhma ja halpamaisuus ryöppysivät näkyviin. Kaikki oli hänessä nurin heitettyä.
Suomalaisena jouluaattona heitti eräs ohikulkija hänelle kukan, ehkä sattumalta. Silloin tuntui hänestä, kuin soisivat kaikki lapsuus-ajan kirkonkellot ja niiden soidessa katseli hän taas munkki Pietaria, Ruonan Karhua, Nataaliaa, Nikolain äitiä ja Looljaa ja Routalan Timoakin, jotka seisoivat jumala-uskon kalliolla hopeahohteinen kruunu päässä, rauhallisina ja ylevinä keskellä maailman turhuutta. Hän meni yösydännä ulos, katseli sitä näkyä talvikylmässä ja mietti elämäänsä.
Ja kun kaikki alkoi kirkastua, tuli hän surulliseksi omaa viheliäisyyttänsä ajatellessaan ja mietti sen syitä. Eikä hän taas jaksanut irtautua sielunsa alhaisuudesta ja tunnustaa omaa vikaansa, vaan etsi taaskin syyllistä elämästä. Hän muisteli, kuinka hänen isänsä, kun hän oli vielä pieni lapsi, piteli häntä armottomasti, kun hän oli tehnyt pienen erehdyksen, katkaissut veitsen. Hän etsi alhaisuutensa muka aiheuttajia edelleen. Hän muisti, kuinka kerran, kun hän oli koulussa ja toverien kesken puhuttiin, mitä varten kukin on kouluun lähtenyt, hän vastasi rehellisesti, ehkä liioitellen, että häntä on kouluun vetänyt osaltaan halu päästä paremmille päiville. Silloin hyökkäsivät toverit hänen kimppuunsa ja ainoastaan joukon tyhmin asettui hänen puolelleen ja pelasti hänet pahoinpitelystä. Molemmista tapauksista oli hänen sieluunsa jäänyt naarmu.
Hän vierautui isästänsä ja muista ihmisistä ja ajatteli jo lapsena, että ihmisille ei maksa olla rehellinen ja hän alkoi jo silloin niitä halveksia.
Mutta se rikollisen elämänsä ja epärehellisyytensä vierittäminen toisten hartioille ei ollut enää sama, kuin ennen. Hän teki sitä jo epäröiden, oman viheliäisyytensä vaistomaisesti tuntien ja tunnustaen. Kun hän sitä viheliäisyyttänsä, kykenemättömyyttänsä ajatteli keskellä jouluyötä, näki hän taas lopulta ihmiskurjuutensa, tajusi elämänsä epärehellisyyden, petoksensa, maailman ilkeimmän rikosluettelonsa ja narrimaiset tekonsa, ja hänen hartioillensa vetäytyi häpeän raskas vaippa ja luuloteltu 'nero' haihtui kuplana hänen silmistänsä. Hän kyyristyi kokoon ja muisteli teostansa. Hän muisti, kuinka hän oli sillä lopulta tavotellut kirjailijamainetta. Nyt kauhistutti häntä se ajatus, että hänen nimeänsä olisi joskus mainittu Suomen kirjailijoiden yhteydessäkään, sillä hän käsitti, että se olisi ollut sanottujen kirjailijoiden törkeää häpäisemistä joka suhteessa. Hän painui maahan ja mutisi synkkänä:
— "Siinä ovat nyt ennustuksien valkeat linnut… Siinä on nyt se minun 'suuri neroni'… Se olikin rapakosta kohoava vesipore… se oli kupla, joka haisee halettuansa…"
Hän nauroi katkerana ja katseli taas kademielin niitä Jumalan ihmisiä, jotka seisovat uskon ihanoilla kallioilla. Hän katseli ja ikävöi lapsuutensa kotia… sen joulukirkkoa… kirkkomatkoja… ja sitä josta äiti oli puhunut… Hänestä tuntui, ettei hän jaksa enää ilman sitä harhailla.