Silloin heräsi hänessä myös joskus halu selittää elämänsä, vetää sen lika julkisuuteen anteeksipyynnöksi ihmisiltä, varotukseksi muille, etteivät seuraisi häntä, eläisi itseänsä hänen laillansa ihmisestä eläimeksi, ja että ne tietäisivät häntä karttaa ja tuomita. Hän ikävöi sen paljastamista myös kiitokseksi Arjanteelle ja muille, jotka olivat häntä nuhteillansa yritelleet parantaa. Mutta siinä näki hän suunnattomia vaikeuksia: Hänen elämänsä liasta täytyi kärsiä niiden, joiden poluille hän oli sattunut. Kauhistuen huomasi hän tulleensa siksi, josta jokaisen ylevän ihmisen täytyi sanoa, että hän on negativinen opettaja, s.o. varottava esimerkki: kehnoutensa ja syntinsä kautta ase Jumalan kädessä, kuten käärmeet korvessa. Hän muisti Anna Pawlownan ennustuksen "esimerkin-puukosta".
Semmoisina hetkinä hän hikosi ja vapisi. Mutta kaikki oli vielä ohimenevää. Kaikki loppui ensimäisen puuskan sattuessa raivoon. Ainoa pysyvä oli se että hän himmeästi ikävöi jotain lapsuutensa kotia ja munkki Pietaria ja kuunteli ihmisten ivanaurua tyynenä, vaistomaisesti tunnustaen, että on sen ansainnut.
Hän aavisti jo että Jumala on tuomio. Ja yhä vakavammin alkoi hän miettiä sen kirjoituksen panemista peruskiveksensä, jonka oli nuorena kirjoittanut Jeesuksen Kristuksen kunniaksi.
* * * * *
Viimein alkoi häntä etsiä poliisi, sillä oli tullut ilmi hänen rikoksiansa, muun muassa Velikodushofin huvilan räjähdyttäminen. Rangaistusta pelätessä oli Harhamassa kehittynyt vainu saada kaikesta vihiä ja urkkia kaikkia keinoilla millä hyvänsä. Kun hän sai tietää että poliisi häntä etsii, pakeni hän Moskovasta. Eräällä asemalla, puolitiessä Pietarin ja Moskovan välillä, tuli hän junasta arkaillen ulos, aivan kuin sattumalta. Ensimäisenä astui häntä vastaan rouva Esempio, ja katsoi hänen silmiinsä, ilkkuva hymy huulilla, kuten katsotaan palkkansa saaneeseen pahantekijään. Jokainen solu värähti silloin Harhamassa. Hänessä nousi petona loukkautumisen tunne, häpeä, raivo, inho ja kaikki. Kaikki sekottui hänessä ja pimeni. Ja hän sylkäisi inhonsa rouva Esempion kasvoille ja kirosi hänet…
Juna vihelteli taas, metsät vilisivät ohi. Oli yö. Kaikki sekaantui taas Harhamassa, kaikki himmeni ja pimeni ikipimeydeksi. Mutta sen pimeyden takaa nousi hänen elämänsä taas kuin tulikirkas kuunkehä ja siinä näkyi hänen elämänsä jokaikinen täplä. Siinä näkyi maailmankurjuus, jonka edessä hän oli polvistunut, korottaen sen Jumalaksi, kurjuus, jonka hän sitten oli kironnut ja joka oli kironnut hänet. Siinä näkyi se nainen, jonka hän oli kaiken hyvän ja kauniin esikuvana kietonut jumaluuden ihanimpiin värivaippoihin. Nyt oli hän senkin kironnut ja sen silmille syläissyt. Hän mietti elämänsä karvasta tulosta.
— "Oi minua!" — huokasi hän tuskissansa, tavaten päätänsä. Se oli hiuuksista lähes paljas. Yksi vuosi oli sen paljastanut. Kuolema nosti taas hänen eteensä luukyntensä, hän tunsi sen raapimisen päälaessansa.
— "Elämä ei suo minulle edes harmaita hiuuksia", — vaikeroi hän.
Elämä veisasi virttänsä. Se soitteli uusia kelloja:
Kiinnijoutumista peläten pukeutui Harhama tuntemattomaksi ja lunasti makuuvaunun piletin, sammutti vielä valaistuksen, ollakseen peitettynä ja alkoi taas miettiä elämäänsä. Makuuvaunun seinästä huomasi hän tulevan valoa pienestä reijästä ja arkana alkoi hän sitä tutkia. Hän huomasi, että oli lävistetty reikä viereiseen osastoon ja sieltä kuului kahden henkilön puhelu. Hän alkoi sitä urkkia ja kuuli miesten puhuvan hänestä.