Hänen hermonsa vapisivat. Hän sai puheesta sen selvän, että rouva Esempiota oli kavaluudella, tämän itsensä tietämättä, koetettu saada ilmottamaan, jos mitä tietää Harhaman osan-otosta vallankumoukseen. Rouva Esempio oli siis siinä aivan syytön. Saman asian yhteydessä kuuli hän mainittavan viimeisen suomalaisen ystävänsä, Porcuksen nimeä.
Kaikki menneiden päivien haamut ja toiveet ja teot alkoivat taas karkeloida Harhaman silmien edessä. Hän näki jumalansa tomuna hänen itsensä sylkeminä ja kiroamina ja turmioon viejinä. Hänelle selvisi jo himmeästi, että hän, miehenä oli velvollinen vastaamaan, eikä rouva Esempio. Hänelle selvisivät himmeästi munkki Pietarin sanat: "Parannuksen täytyy alkaa miehestä". Hänelle selvisi, että hän olikin se, joka oli rikollisen, haureellisen suhteen voinut estää syntymästä, mutta hän ei ollut sitä tehnyt, vaan päinvastoin. Ja sitten seurasi kuvaus hänen elämästänsä. Pelottavana loihtiutui hänen eteensä koko hänen elämänsä. Se irvisteli hänelle rikoksien kirjavaan vaippaan puettuna. Se riisui hänen päästänsä kaikki narrimaiset marttyyrikruunut. Se paljastautui itse ilkeäksi luurangoksi, jonka likaisina hapsina häilyivät hänen erehdyksensä ja luista vuoti ytiminä, ilkeänä visvana, hänen rikoksensa… Hän näki taas elämänsä perus-olion: pahan.
Silloin putosi Harhama lopullisesti siltä temppelinharjalta, jolle hän oli noussut. Hän putosi pohjattomuuteen. Hän näki itsensä viheliäisimpänä ihmis-olentona, henkisenä raukkana, mihinkään kykenemättömänä. Siipirikkona laski hänen henkensä lopullisesti alas.
Silloin avautuivat hänen silmänsä ja hän huomasi olevansa alasti…
Hän oli ennen tehnyt vaikuttimistansa, tai jostain muusta viikunalehtiä, joilla peitti elämäänsä. Tuuli puhalsi nyt pois vaikuttimista taitetut viikunan lehdet. Hän oli taas alasti maailman silmien edessä. Hän oli vetäytynyt toisten selän taa ja takonut itsellensä majuri Velikodushofin ja rouva Esempion teoista marttyyrikruunua, mutta nyt näki hän, että se kruunu kuuluukin juuri rouva Esempiolle, joka oli hänen elämänsä ja himojensa uhrina häneen sitoutunut. Se kruunu kuuluu, sen huomasi hän, majuri Velikodushofillekin, jonka elämä olisi ehkä onnen satama, jos ei häntä olisi maailmassa ollut. Hän oli ottanut tulisen omenan elämän puusta, pudottanut sen kauhuissansa, poltettuansa kätensä ja tunsi jo tulisen elämänkäärmeen kietoutuvan ympärillensä, puristamaan hänestä hänen eteensä sitä häpeää, minkä hän oli elämällänsä ansainnut.
Valekruunu karisi Jumalan tulisen seulan silmistä, hän huomasi taas olevansa aivan alasti, päälaella rikollisen elämän paljastama häpeäpilkku. Hän vapisi ja pelkäsi putoavansa itsekin seulansilmien läpi…
Ja silloin avautui hänelle elämänsä ääretön tyhjyys, kuin kaiken olemattomuus, johon hävisi kaikki, kaikki, kaikki, rikokset ja pyrinnöt, toiveet ja unelmat, rakkaudet ja vihat ja muistotkin. Se tyhjyys rutisti häntä, se imi hänet itseensä, kuin sieni veden. Hän hätääntyi ja sekaantui ja selvisi. Seula kävi, kaikki oli pois varissut ja sen kaiken kanssa koko elämä. Äärettömän tyhjyyden pilkkopimeästä kirkastui hänelle rouva Esempio. Hän näki tämän nyt hänen elämänsä uhrina. Hän näki hänet elämänvirran vesikuplana. Hän näki kuinka virta vie häntä mukanansa, kuten se oli häntä itseänsäkin vienyt… Nyt painoi se jo hänet pohjaan… pohjamutiin… nosti pinnalle… painoi taas niille lihan vuoteille, joilla hänkin oli maannut, koristeltuansa ne ensin rakkauden valevaipoilla…
Virta ryöppysi. Hän näki rouva Esempion taas kohoavan pinnalle… kirkastuvan, häviävän, kärsivän maailman sormen edessä…
Hän näki hänen astuvan niihin pihteihin, joissa hän oli kiemurrellut… näki hänen palavan Hänen ahjonsa tulessa, näki hänen painautuvan Hänen alasimellensa…
— "Minä olen osaltani lisännyt hänelle sen ahjon tulta, jossa
hän nyt vuorostansa palaa… Millä oikeudella olen sen tehnyt?…
Miksi?… Miksi?… Miksi sidoin hänen elämäänsä omani?" — vaikeroi
Harhama.