Hän vaikeroi ja vaikeroi ja silloin näki hän rouva Esempion vaikuttimien poreilevan elämän virran pinnalla kirkkaina, puhtaina vesikuplina. Ne kokoontuivat, nousivat vedestä, leijailivat ja pukivat lopulta rouva Esempion puhtaaseen, ihanaan vesikuplavaippaan, jossa hän hohti kärsivänä, erehtyvänä ihmishenkenä ja astui ihmis-erehdyksien ja onnettomuuden kuningattarena Jumalan ahjoon, kärsimyksien tuleen. Ja sikäli kuin rouva Esempio kirkastui, pimeni Harhamalle oma elämänsä pilkkopimeydeksi, joka imeytyi äärettömään tyhjyyteen, kuin vesi sieneen, ja kaikki hajosi pölyksi ja tomuksi.
Kaiken sen kaaoksen keskellä sai hän hermokohtauksen ja menetti kaiken ajatuskykynsä. Rouva Esempio häilyi aina varjona hänen edessänsä. Hän, entinen ihmisten halveksija, huomasi nyt vihdoinkin olevansa niistä kurjin, viheliäisin, mihinkään kykenemätön, nerottomuuden perikuva, kykenemätön omaa elämäänsä hallitsemaan, ja ihmisviheliäisyyden, halpamaisuuden ja rikoksien lihaksitulemus. Jossain oli hän poistunut junasta, tai hypännyt siitä ja harhaili tajutonna talvisia teitä myöten. Kolme vuorokautta oli hän niin mielipuolena kuleksinut syömättä ja nukkumatta. Neljäntenä päivänä saapui hän Pietariin, tietämättä itse, mitä teitä oli tullut. Vaatteet olivat likomärät talvisesta sateesta ja kasvot ja ryntäät nenästä vuotaneen veren tahraamia. Hän näytti ihmiskurjimukselta.
Oli aamuyö, kun hän saapui Pietarin katuja harhailemaan. Raskas, kylmä sumu painui harmaana vaippana kaupungin yli. Sitä halkaisi kirkonkellon kumahdus ja ohkaiset valokuidut, jotka tunkivat sen läpi.
— "Herra Harhama!" — kuuli hän äkkiä takanansa ja mustapukuinen nainen tarttui hänen käsivarteensa.
Hän tuijotti naisen silmiin kauvan, sanattomana. Nainen oli hämillänsä, neuvotonna ja kyynel tunkeutui silmänurkkaan. Jotakin alkoi silloin Harhamalle kirkastua. Hän muisti Nikolain korkean otsan ja avoimet silmät… Hän katseli teoksensa jumalatarta…
— "Loolja", — tapaili hän kaiken taas himmetessä ja kaiken kääntyessä hänessä nurin. Nikolain muisto loihti hetkessä hänen eteensä menneet päivät, jolloin hän kuvitteli kohoavansa maailmankurjuuden kuninkaaksi ja hengenruhtinaaksi. Hän muisti sitä, teoksensa vielä kerran hänen ylitsensä kohotessa tulipunertavana mustatähtisenä taivaanlakena ja kyynelien vuotaessa hänen silmistänsä.
Loolja hätääntyi, koetti hillitä kyyneliänsä ja lohdutella Harhamaa, puhellen:
— "Herra Harhama… Miten Te nyt tällaisena… Mitä on tapahtunut?"
— "Heitä minut, rakas Loolja! Minä olen onnettomampi sinua… Minä olen kurjista kurjin", — keskeytti Harhama.
Loolja hätääntyi. Kyyneleet vuotivat virtana hänen silmistänsä. Molemmat olivat taas vaiti. Kirkonkellot alkoivat soida, joulukynttilät tuikkia. Loolja lausui viimein vapisevalla äänellä: