— "Teillä on kylmä ja raskas… Mennään kirkkoon! Siellä on lämmin ja sydän rauhottuu."
— "Ei, Loolja… Ei kirkko minua lämmitä", — vastasi Harhama hajanaisena.
— "Lämmittää. Varmasti lämmittää, kun vaan uskotte. Te ette tiedä miten armollinen on Jumala… Maria Petrownakin on kirkossa löytänyt rauhan ja käy joka päivä rukoilemassa… Ja hän oli niin suuri syntinen… Ja minutkin on armollinen Jumala siellä puhdistanut… ja pelastanut… Siskot ovat jo turvatut ja Kaatja… Tänään uhraan Hänelle kynttilänä viimeiset ruumiini hintarahat… lopullisen puhdistumiseni muistoksi", — lohdutteli Loolja ja lopetti:
— "No, herra Harhama!… Mennään kirkkoon."
Harhama raukesi ja hajosi yhä enemmän. Kaikki mennyt vilisi silmissä sakean sumun läpi tuikkivina joulutulina ja taivaalla helotti lapsuuden joulukirkko kauniin Kirkkoniemen kunnaalla. Polvet horjuivat, vaatteet jäätyivät. Hän supisi synkkänä:
— "Ei, Loolja! En minä voi kirkkoon… jos siellä on Jumala…"
— "No, kävelemään sitten!" — ehdotti Loolja, tarttui lempeästi Harhaman käsivarteen ja vei häntä mukanansa Harhaman sitä milt'ei huomaamatta.
Harhama käveli sanatonna, eteensä katsomatta, tylsänä. Loolja puheli hänelle jotain, jota hän ei täysin tajunnut.
— "Mennään tänne! Tänne!" — puheli Loolja tukien Harhamaa ja johtaen häntä hänen huomaamattansa kirkkoa kohti.
* * * * *