He tulivat Kasanin kirkon pylväistöön. Silloin vasta huomasi Harhama kuin houreissa, että hän oli kirkkoon menossa. Ja juuri kuin pahuuden pesän suulla, pysähtyi hän, kauhistuen sen sisälle menoa. Hän lausui päättävästi:
— "Ei, Loolja. Ei sinne. Ei minusta Jumalatkaan huoli… Niillekin minä olin häpeä…"
Hän vajosi istumaan kirkon pylväistöön, sen kiviportaalle. Hänen ylitsensä kupertui taas taivaan punakirkkaana kupukattona hänen teoksensa suuret sivut. Se oli runohelmillä siroteltu. Jokainen runosäe loisti jalokivenä… Sitten muttuivat runohelmet mustiksi tähdiksi ja alkoivat liikkua, ensin hitaasti madellen, sitten nopeammin… Vähitellen alkoivat ne soiketa… venyivät pitkulaisiksi… muuttuivat madoiksi ja viimein muuttuivat ne mustiksi käärmeiksi, joita vilisi täynnä koko taivaan punakirkas kupera. Ne kiemurtelivat, katselivat hänen sormiensa päihin ja sihisivät: "Niistä me olemme vuotaneet…"
— "Voi… voi… voi!" — huokasi Harhama kasvonlihakset tuskan vääntäminä. Loolja itki, eikä tienyt mitä tehdä.
Paikalle saapui silloin Maria Petrowna, joka oli kirkkoon menossa.
— "Auttakaa minua, Maria Petrowna, saattamaan herra Harhamaa!" — pyysi Loolja lisäten: "Autetaan hänet ylös."
Maria Petrowna oli ryysyihin puettu, mutta silmissä loisti uuden elämän kirkas, puhdas valo. Hän luuli Harhamaa juopuneeksi, ja kysyi Looljalta:
— "Onko hän juovuksissa?"
Harhama kuuli kysymyksen ja vastasi mieli synkinnä yö-sydännä:
— "Olen… Minä olen juopunut… Minä olen juonut elämän sappikarvaan viinamaljan."