— "Viedään hänet kirkkoon!"
Nöyränä, kuin anteeksi pyytäen, tarttui hän sitten Harhaman kainaloon Looljan nostaessa toisesta. Molemmin puolin tukien saattoivat nämä kaksi langennutta naista Harhaman pylväskäytävää myöten kirkkoon tämän sitä enään tajuamatta, saattoivat hänet sinne jouluaamuna, Venäjän kaikkien kirkonkellojen soidessa ja sen miljoonien veisatessa kunniaa Jumalalle korkeudessa… Katkerana mutisi Harhama itseksensä, elämäänsä muistellen:
— "Ah! Mitä onkaan elämä!"
Maria Petrowna kuuli sanat ja lausui:
— "Voi Te onneton! Ettekö tunne mitä on elämä? Elämä on Jumalan ijankaikkisen rakkauden tulinen käärme, jolla hän kuristaa meistä pois kaiken pahan ja onnettomuuden ja vetää meidät armosyliinsä, joulukirkkoonsa…"
Ja kun he olivat jo kirkon ovella lausui Maria Petrowna:
— "Jumala juottaa meillä armossansa kullakin oman kalkkimme… Hänen tahtonsa on, että elämänkalkki ei saa mennä meiltä pois muutoin, kuin että me sen juomme…"
Harhama kuuli sanat. Ja silloin purskahti hänessä vielä kerran oma ylpeys rajuna, voimakkaana, nousi kuin rutto siivillensä. Hän pysäytti taluttajansa, oikaisi itsensä, muisti koko elämänsä kalkin sen pohjasakkaa myöten ja lausui ylpeänä:
— "Kuule, Maria Petrowna: Minä en ole sitä armoa kerjännyt… en ole kerjännyt armoa saada jättää elämänkalkki juomatta… Minä en ole raukkana arastellut juodessani elämän kalkkia pohjaan asti… Minä olen juonut sen sakatkin ahnain huulin… Minä olen juonut sen tarkempaan kuin sinä… Minä olen juonut sen tarkempaan kuin kukaan maailmassa… Minä olen juonut sen myrkytkin… Ah…"
Maria Petrowna ja Loolja tekivät ristinmerkin ja edellinen lausui: