— "Mutta Jumala…"
— "Jumalat minä olen pudottanut muassani", — keskeytti Harhama synkkänä, surullisena.
— "Ai, Te ihmispoloinen!… Ihmisharhaaja!" — pääsi Anna Pawlownalta, joka käsitti kaikki himmeästi, sillä munkki Pietari oli hänelle kertonut Harhaman teoksesta. Munkki Pietari seisoi jalona, lempeänä, kuin antaisi hän kaiken Jumalan käteen. Viimein lausui taas Anna Pawlowna itkun seasta:
— "Rauhottukaa! Onhan vielä Nostaja… No, Te olette pudonnut 'jumalinenne', mutta eihän kaikki ole pudonnut…"
Harhama katsoi surullisena Looljan silmiin ja mutisi, tarkottaen
Looljaa, joka myös oli hänen teoksensa jumaluuden vertauskuva:
— "Ei kaikki… Ehkä ei… Se, joka ehkä vielä jäi, on tuonut minut varkain sen Jumalan temppeliin, jonka istuimelle minä hänet olen korottanut…"
Munkki Pietari käsitti asian, teki ristinmerkin ja lausui:
— "Kiitos Sinulle, joka johdat kaikki polut itseesi, pelastat eksyneitä väärillä jumaloillakin!"
Anna Pawlownakin käsitti nyt kaikki, katsahti ensin Looljaan, sitten
Harhamaan ja itkuun yhtyen lausui hän:
— "Voi Herra Jumala minne Te olette noussut… ja mistä pudonnut… ja mitä teitä kulkenut!…"