— "Pudonnut olen… pudonnut!" — myönsi Harhama synkkänä.
— "Nosta meitä, Jumala!… Nosta meitä!… Ohjaa meitä!… Tue meitä!…" — kuului ihana laulu rukouksen ja huokauksien seasta.
Harhama silmäili ympärillensä. Hän alkoi hieman selvitä, ajatus kirkastui rahtusen. Vähän loitompaa, erään alttarin edestä, näki hän Maria Petrownan nousevan polviltansa ja sytyttävän kynttilän. Tämä risainen nainen kirkastui silloin Harhaman silmissä taivaan ruhtinattareksi, joka rauhallisena, puhtaana hohti joulukynttilöiden kirkkaassa valossa, kädessä valtikka: kirkkaasti tuikkiva vahakynttilä. Hän seisoi semmoisena elämänturhuuden edessä uuden ihmisen ihanana ilmestyksenä ja huikaisi Harhaman silmiä…
Kului hetki. Saman alttarin eteen, josta Maria Petrowna oli noussut taivaan ruhtinattarena, astui väkijoukosta hätääntyneen näköinen ylhäinen nuori nainen. Harhama vavahti. Hän tunsi paroonitar Lichtensteinin.
Vielä hetki… Paroonitar Lichtenstein laskeusi nöyränä polvillensa samalle paadelle, miltä Maria Petrowna oli juuri noussut. Silkissä kahisten ja kullassa ja helmissä loistaen, kuin jalokivivaippaan puettu kauneuden ja ihmis-onnen ja sulouden kuningatar vaipui hän rikkauden hallitsijattarena Jumalan alttarin eteen, kuin maahan viskattu märkä riepu. Tukka hajosi kivilattialle ja hän painoi marmorikauniin otsansa lattian kylmälle, likaiselle graniittipaadelle… hajosi… särkyi… rukoili… itki… kärsi… ja kiemurteli Jumalan tulipitimissä. Elämän tulinen käärme oli kietoutunut hänen hennon vartalonsa ympärille, rutisti häntä armottomana, pujotti kaikkivaltiaan, hohtavan päänsä hienon puvun kauluksen alta ylös, kohottaen kaksihaaraisen, hehkuvan tulikielensä ijankaikkisena valtikkana ylös, kirkkaan tulikruunun pään takaraivoa koristaessa ja silmissä ikuisen viisauden loistaessa.
Ja kaikki kirkastui Harhamalle niin kirkkaaksi, että kaikki taas himmeni siihen omaan kirkkauteensa. Hän näki taas rouva Esempion ilmestyvän elämän tomuista ja erehdyksistä. Hän näki hänen kyyneleet silmissä katselevan elämän hyvän- ja pahantiedonpuuta, joka hohti hänen edessänsä tuli-omenoista punaisena. Hän näki hänen muistelevan, itkevän ja katuvan niitä päiviä, jolloin he olivat yhdessä siitä puusta syöneet, erehtyneet, huomanneet alastomuutensa ja luoneet itsellensä elämän paratiisin sijalle erämaan, jossa ihmisten pilkka pisti joka askeleella ohdakkeen okaana.
Mutta hän näki hänen myös alistuvan, kirkastuvan ja peseytyvän maailman pilkkasateessa siitä tahrasta, joka hänenkin käsistänsä oli häneen tarttunut… Hän näki hänen puhdistuvan… astuvan Jumalan ahjon tuleen… palavan… kärsivän ja nousevan sieltä, kuin Maria Petrownan graniittipaadelta, ruhtinattarena, kirkkaat valokynttilät molemmissa käsissä valtikkana.
Ja etäämpää hän näki majuri Velikodushofin varjon. Hän ymmärsi nyt taas hänen jalot vaikuttimensa, rakkauden ja kaiken muun siihen kiedotun ja näki itsensä syyllisenä. Hän näki kuinka elämä otti juuri hänen tähtensä majuri Velikodushofin kaikkivaltiaalla kädellänsä niskasta kiini, kuin Abraham uhrattavaa poikaansa ja painoi hänet uhrialttarille, kärsimyksien paadelle, nosti hänet siten ihmishengen korkeimmalle alttarille kärsimään Harhaman elämän ja olemassa-olon tähden.
Ja taas ja taas näki Harhama oman olemuksensa ja elämänsä salamoivan ohitsensa irvistelevänä ihmiskurjimuksena, sen mallina minkälainen ihminen ei saa olla.
— "Niin… Minä olen korkealta pudonnut", — toisti hän taas.