Loolja seisoi neuvotonna, hätääntyneenä, mitään selvästi käsittämättä.
— "Mutta Jumala nostaa, jos olette pudonnut… Hän on armollinen", — tarttui viimein Loolja. Ja painaen Harhamaa hiljaa käsivarresta lisäsi hän itkussa suin:
— "Rukoilkaa, herra Harhama! Rukoilkaa Jumalaa!… Minä sytytän puolestanne kynttilän…" Ja hän osti kaksi kynttilää ruumiinsa viimeisillä hintarahoilla ja sytytti toisen Harhaman puolesta.
Kaikki loppukin särkyi silloin ja kaikki katkesi ja ratkesi ja väsyi Harhamassa. Elämä sumeni ja sen sumun takaa vilkutti joku tuntematon valo, jonka kirkkaudessa kaikki eletty näytti usvalta. Ja siitä usvasta nousi joku — ei hän käsittänyt mikä se oli — ja osotti hänelle koko menneisyyden, jonka taustalta hän huomasi selvillä tulikirjaimilla kirjoitetut sanat:
— "Sinulla ei ole kenellekään anteeksiannettavaa, vaan kaikilta anteeksi pyydettävää…"
— "Minua onnetonta, että minulla ei ole kenellekään anteeksiannettavaa!" — puhkesi silloin hänen rinnastansa.
— "Herra armahda… armahda… armahda… armahda!" — soi yhä hänen korvissansa.
Häpeä painoi Harhamaa ja koko entinen elämä rutisti häntä. Hän katsahti maassa kiemurtelevaa paroonitar Lichtensteinia ja muisti hänen sanansa: "Elämän tarkotus on tuskallansa helpottaa kuoleman tuloa… Sen tarkotus on tehdä kuolema tuskista pois pääsyksi…" Hänelle olisi nyt ollut kuolema tuskasta rauhaan, kärsimyksestä iloon, häpeästä kunniaan pääsy. Hän kauhistui ajatusta että hänen pitäisi jäädä ijankaikkisesti elämään, kantamaan sitä häpeän ja kärsimyksien taakkaa, jonka hän oli hyvän- ja pahantiedon puusta hartioillensa nostanut. Hän iloitsi siitä, että ei ollut löytänyt sitä elämänpuuta, jonka hedelmistä hän olisi saanut ijankaikkisen elämän. Hän iloitsi että sitä puuta vartioi joku valpas ja väsymätön enkeli… Ja hän huokasi:
— "Oi, jos minun täytyisi nyt elää ijankaikkisesti… Tai kauvankaan…"
— "Armahda meitä Jumala! Armahda kuolemallasi ja kaikella!" — veisasi kuoro. Anna Pawlownan silmissä kiilsivät kirkkaat kyyneleet ja Harhama kuuli hänen supisevan: