— "Armahda häntä Jumala ja säre hänet loppuun asti! Selvitä Sinä elämän suurin ristiriita: Sovita Sinä tämä suuri ihmis-erehdys, tämä luoksesi pyrkivän ihmishengen harhaannus…"
— "No, rukoilkaa elävää Jumalaa… Ja Vapahtajaa Jeesusta Kristusta!" — kehotti vielä Loolja painaen häntä hellästi käsivarresta polvillensa.
Ja Harhama tunsi jäseniensä raukeavan. Elämä painoi tulikuumana vuorena hartioita, polvet horjuivat ja aivan kuin väsymyksestä, taudin raukaisemana, painui hän polvillensa, kuin sairas tautivuoteelle, Looljan hiljaa käsivarresta painaessa häntä Jumalan jalkoihin sillä samalla kädellä, jonka Harhama oli nostanut Jumalan käden sijalle. Se painoi häntä Jumalan jalkoihin ylistyslaulujen pauhatessa ja kynttilöiden loistaessa Jumalan kunniaksi ja Looljan, Anna Pawlownan ja munkki Pietarin tehdessä ristinmerkkinsä. Hän tuijotti elottomilla silmillänsä Jeesuksen kuvaan sanattomana. Se ainainen jumalatuli valkeni hänelle silloin taas, kuin valaistu joulukirkko, johon hän lapsena ajoi kuuraisen koivumetsän läpi, joulukulkusen hiljaa kilistessä. Hänen korvissansa humisi ihana laulu, hänen vierellänsä seisoi kaksi naista silmät kyynelissä, ja munkki Pietari lempeänä, surullisena. Joku ajettuma puhkesi silloin Harhamassa itsestänsä. Jumalan kuvaan tuskaisena tuijottaen, päässä häpeän ja rikoksen seppele, jupisi hän, kuin taudin houreissa:
— "Taivaan ja maan elävä, tuntematon, kaikkivoipa Jumala! Sammuta minut, sillä minä palan… minä palan… minä palan…"
— "Herra Jumala!… Herra Jumala!… Auta häntä!" — vaikeroi Anna
Pawlowna.
"Herra, armahda!
Herra, armahda!
Herra, armahda!"
veisasi kuoro.
Harhama jatkoi hourettansa, kyynelien silmistä tulviessa:
— "Sinusta vuotavat minun tuskani… Sinusta juoksevat minun kipujeni kuidut."
— "Sinussa sammuvat kaikki tuskat. Sinussa loppuvat kaikki kivut", — lauloi kuoro. Harhaman paisuma vuoti edelleen. Hän vaikeroi Petrovitshin ja toisten silmiänsä ristiessä.