— "Mitä se Timo nyt puhuu?"
Timo katsoi kysyjän silmiin ja vastasi rauhallisena:
— "Ilman vaan tässä puhuttiin ainoasta viisaasta herrasta: elämästä… Minkälainen se herra on nuoren morsiamen mielestä?…"
Nuori morsian mietti hetken. Silmään ilmestyi jotain sumeaa ja hän vastasi:
— "Elämässä on niin paljon surua ja tuskaa…"
Kun hän sitä lausui, soivat hänen hääviulunsa ja sulhanen seisoi hänen rinnallansa. Pohjolan taivas loisti yhtenä ainoana valomerenä, pihlajat kukkakimppuina ja nurmet kukkamaina… Ja kumminkin… Ja sittenkin!… Senkin keskellä tunnusti hän olevan elämässä tuskaa… Hän seisoi sitä sanoessansa onnensa huipulla, ihmis-onnen korkeimmalla, ihanimmalla kukkulalla, johon näkyy ainoastaan onnea; hän seisoi kruunupäänä morsiamena… Ja siinäkin puhui ihminen niin… Morsiuskruununkin kauneimpana helmenä hohti Harhaman edessä maailmantuska…
Silloin hän taas vapisi ja värisi. Yleinen elämäntuska, maailmantuska ja ihmishengen ikikaipuu olivat hänen olemuksensa perussävel, sen ydin, se tulikipinä, josta sai alkunsa kaikki muu. Siitä johtui kuoleman ajatteleminen ja sen pelko, Jumalan etsiminen kuolemasta pelastajaksi, epäilys ja kaikki muu. Siitä oli johtunut koko hänen sairaloisuutensa, mietintänsä, ihmisvauhkous ja niiden halveksiminen… Omituista hänelle oli se, että kaikki loistelias näytti hänestä kuonalta, porton helyiltä ja proosalliselta. Niinpä hän miltei inhosi ruusua, mutta hän voi tuntikauden ihailla esimerkiksi yksinäistä vuokkoa, tai vaatimatonta n.s. "kissankäpälää", koska hän niissä näki jotain surullista, ikävöivää, tuskaa… Rikkaruohossahan näki hän suuren runouden, kuivunutta lehteä hän voi katsella päiväkauden, sillä siinä hän näki elämän ja kuoleman suuren, selittämättömän tarinan ja salaperäisen, loistavan runouden.
Kun hän taas kuuli hääväen ja morsiamen puhuvan, helähti elämäntuska hänen eteensä iki-ihanana kukkana, runouden helmenä, elämän ainoana himmenemättömänä jalokivenä. Se sama tuska huokui hänen teoksestansa, kuin tuoksu kukasta. Hän kaipasi sitä, kuin lastansa, ja kiirehti pois hääiloista, juomaan omasta teoksestansa elämäntuskan huumaavaa viinaa, jota hän oli saanut siemata ryypyn hääilojen keskellä.
* * * * *
Elämän vitsat vinkuivat. Sen kaikki rotat nakertelivat itseänsä. Kaikki elämän voimat valmistivat elämää kuolemalle. Sen kaikki kädet kaivoivat hautaa sille itsellensä. Se johti itseänsä harhaan ja kuritti itse itseänsä, ohjaten siten itsensä oikealle polulle.