Niissä mietteissä lähti Harhama häistä, viulujen soidessa kiihkeimmillään, elämän virvatulien palaessa kiehtovimpina ja maailmantuskan kimaltaessa morsiuskruunun kauneimpana jalokivenä. Hän ryhtyi jatkamaan teostansa. Uskonnollinen epäily oli hänessä lakannut: Se oli kehittynyt huippuunsa ja muuttunut kuumeeksi, jolla hän loi uutta Jumalaa, salassa ihmisiltä. Hän hävitti elävää Jumalaa, kuin tauti sairasta ja loi uutta sairaloisella kiihkolla.
Kun hääviulut soivat ja nuoret tanssivat hopeaisessa yövalossa, jatkoi hän teostansa. Kun koko Korpela nukkui ja aurinko alkoi kiivetä taivaalle, jatkoi hän työtänsä avonaisen akkunan edessä, käkien kukkuessa ja taivaan leimutessa aamuvalossa. Kun muut jo heräsivät ja läksivät askareillensa, oli hän syventynyt työhönsä syvimmin ja havahtui siitä, kun Annikki toi maitohinkkiä aamiaisen aikana.
Hän oli jo lopettanut äärettömyyden, kaikkeudessa tapahtuvan jumaluuden kehkeytymisen kuvailun. Koko maailman rakenne tanssi hänen kynänsä kärellä, kun hän sitä kuvasi. Vallattoman mielikuvituksen liepeet häilähtelivät, äärettömyyden reunoja tapaillen… Maailmat syntyivät ja hävisivät kehkeytyvän jumalan elon-ilmauksina… Niiden miljaardivuotiset olemassaolokaudet olivat vaan tuikahduksia… valovälähdyksiä… ijankaikkisuudessa välähtäviä salamoita… sammuvia kipinöitä… jumaluuden alkeellisia elonmerkkejä… Miljaardikausin kehitti jumaluus syntymäemätintänsä… Armotta hävitti se siitä sen, mikä oli jo tehtävänsä täyttänyt… Se murskasi sen ja loi uudeksi elinvoiman siittäjäksi… Koko äärettömyys oli pölyävä ontto, jossa maailmakunnat kiertelivät tomuhituina… Joka silmänräpäys murskautui niistä lukemattomia miljaardeja ja toisia syntyi… Ne syöksyivät toisiansa vastaan… purskahtivat iskun kuumuudesta tuliroihuksi… räjähtivät kaasuiksi… kiertyivät salamannopeasti tulikeräksi ja alkoivat uuden kierintänsä ja kiertonsa ja synnytystyönsä… Loppuun eläneet syöksyivät sirpaleina, tai sumuina toisten ruuaksi… lisäsivät niiden voimaa ja jouduttivat jumaluuden kehitystä.
Uusi Jumala alkoi jo ilmetä maan päällä elollisessa muodossa… Vanhemmissa maailmoissa oli se jo ehtinyt kehityksensä korkeimmille asteille. Harhama kuvaili sen kehitystä maan päällä elottomasta aineesta ihmistä kohti. Vesi oli jo eronnut maasta, mutta maa oli autio ja tyhjä… Sen kuivat maat olivat pölyäviä porokoita… Sen kosteat rotkot olivat liejukolta… Vuoret paistoivat harmaina, paljaina, alastomina kivijättiläisinä ja elottomuus liiteli, katsellen maan kuolon-kolkkoa autiutta…
Teos jatkui. Harhama kuvaili jumaluuden puhkeamista elottomasta tomusta elollisiin muotoihinsa. Se liuvotteli ainetta… yhdisteli niitä… hajotteli ja taas yhdisteli, kunnes maanmultaan ilmestyi elämän idut. Alkuajan paljasta maanpintaa peittivät jo alhaiset kasvit, joita tuskin silmä erotti mullasta… Ne olivat jumaluuden ensimäisiä elollisuuden merkkejä… Vuosituhannet kuluivat. Joka vuosi tai tuon tuostakin hävitti jumaluus itsensä elon alkeet, noustaksensa tomustansa uudestaan kehkeytyneempänä: Kasvit lakastuivat, muuttuivat tomuksi ja tomusta nousi aina uusi polvi, joka oli korkeampi entistä.
Jumaluus kehittyi itsetietoisuuteensa oman, aina uudistuvan kuolemansa kautta… Se kulki häviön kautta elämään… Se oli oma kaikenhäviönsä ja kaikenhäviö oli sen aina jatkuva kehitys.
Teos jatkui. Harhama kuvaili jumaluuden pääsyä kasvista alhaiseksi eläimeksi.
Määrättömät vuosimiljoonat kuluvat… Ensimäiset eläimet alkavat jo ilmestyä, siiten jumaluuden alhaisempien kehitysmuotojen tomusta. Ilmestyy säde-eläviä… trilobiitteja… äyriäisiä… nilviäisiä… kaloja… Jumaluus on vienyt kehityksensä alkueläinten tasalle… Aikakaudet vierivät päivinä, vuosituhannet hetkinä… Vanhat lajit häviävät. Niiden tomusta nousevat uudet, jumaluuden korkeammat kehitysmuodot… Alkuajan alhaisimpien vaivaiskasvien tomusta nousevat kivihiilimuodostumien jättiläismetsät… Pilviä tavottelevat puut jalostavat elotonta tomua elolliseksi… Miljoonavuotinen rauha ja hiljaisuus kaivautuu hirvittävien korpien syvyyteen… Synkkyys istuu niiden kätköissä, kuin itseänsä kynivä kuolema…
Aikakaudet matelevat… Ikimetsät vajoavat hautoihinsa… Jumaluus kehittyy jo korkeammissa muodoissa: eläimissä… Alkuajan kömpelöt hirviöt ryömivät maassa, uivat vedessä, taistellen olemassa-olostansa… Jättiläiskasvit peittävät maita. Jumaluus nostaa maassa päätänsä yhä korkeammalle, lähestyen itsetietoisuutensa ikävöityjä rajoja… Se hävittää itseänsä armotta oman itsensä kautta… Kuolema ja häviö ovat sen kiirastuli. Siinä puhdistaa se itseänsä… hävittää entisen… syntyy tomusta uutena… kirkastuen, kuin kulta tulessa, yhä pyrkien siihen tietoisuuteen, johon se on ehtinyt toisissa maailmoissa lukemattoman lukemattomia miljoonavuosia sitten.
Ja kaikessa ilmenee jumaluuden suuruus ja järjellisyys: Maailman kehityksen hitaisuuslait ovat järkkymättömät, tarkemmat, kuin tarkin kello… Luonnonlakia ei voi mikään rikkoa, ei muuttaa… ei mikään voi estää jumaluuden suurta syntymistä, niinkuin ei mikään voi estää päivän valkenemista, eikä sitä hetkeäkään myöhästyttää, tai jouduttaa.