Ja taas kirjoitti Harhama loistavan ylistyslaulun jumaluuden suuruudelle. Hän kuvasi sen syntymän suurena, kuin ensimäisen päivän valkenemisen sinä hetkenä, jolloin valo tulvi luonnon pakahtumista. Hän lauloi sen nousun suureksi ja kirkkaaksi. Se kohosi äärettömyydestä, kuin punakirkas jättiläis-aurinko, joka verkallensa pyörii iki-usvista avaruuden korkeutta kohti, maailmanpauhun soittaessa sen ylistystä, avaruuden veripunaisten vaippojen himmeästi taustana hulmahdellessa ja saattajina leijailemassa joukko loistavia jättiläis-enkeleitä, kokonaisia maailmoita, joilla on aamurusko siipinä… Se ei tuntenut aikaa, ei valoa, ei pimeyttä, ei väsymystä, ei paikkaa, sillä se oli itse aika ja paikka ja valo ja pimeys ja kaikki. Se oli kuin ikivuori ja koko luonto, tiedoton olemuksestansa…
Miljoonain miljoonat vuodet olivat ohi pauhanneet. Luonto oli nykyasussa… Jumaluus kehittyi eläinkunnan korkeimmissa muodoissa… Se hävitti alhaisempia muotojansa tarpeettomuuden pakkolailla: Se kulutti ja hävitti armotta ne jäsenensä, ne emättimensä elimet, jotka olivat hyödyttömät kehityksen luomalle uudelle muodolle… Niin erotti se itsensä alhaisemmasta… nousi korkeampaan. Jumaluus nukkui vielä kivessä… se heräsi kasvissa… havahtui eläimessä ja toimi kaikissa järjellisenä kehityksenä, vaan ei itsetietoisena…
Teos jatkui.
Luonto oli nyky-valmis. Kaikessa ilmeni jumaluuden vaistomainen pyrkimys olemuksensa: kaikkeuden herraksi. Ikivuoret kohottelivat jykeviä hartioitansa. Ne yrittivät kietoutua kivivanteiksi maan ympärille… puristaa sen kynsiinsä… anastaa syleilyihinsä… vallata sen muilta. Ne viskelivät raskaita kivihuippujansa pilviin ja lausuivat, raskaudellansa ja kivensä puristetulla ikivoimalla ylpeästi, kerskaten:
— "Kuka voi minun juureni maasta irrottaa? kuka voi minut sijaltani pois siirtää ja maan minun aitani anastaa?… Minä olen maailman herra…"
Etäämpänä nosti meri vaahtoiset aaltonsa korkeuteen, painautui hirmupainollansa maan povea vasten ja ärjyi ja pauhasi ylpeänä:
— "Kuka voi minut kuivata?… Kuka voi minun aaltojani käskeä ja hallita?… Kuka voi minut alaltani pois siirtää ja maan aitani anastaa?… Kaikki sortuu kerran minuun… Minä olen maailman herra…"
Ja myrsky nousi, kuin maasta. Sekin todisti jumaluuden suurta henkeä, sen pyrkimystä herruuteen. Se huusi pauhuillansa:
— "Kuka voi minun siipeni poikki leikata, tai minut karkottaa sieltä missä olen?… Kuka voi minut tieltäni käännyttää?… Minä olen maailman herra…"
Taampana tohisi ikimetsä synkkänä ja pelottavana… Siinäkin ilmeni jumaluuden itsetiedoton henki: kaikkeuden herraksi pyrkiminen. Se puheli suuruudellansa: