— "Kuka voi minut juurineni maasta irti kiskoa ja minun valtani hävittää?… Minä peitän kerran kaiken… kuivaan meret… täytän rotkot… nostan laaksot vuorenhuippujen tasalle… Minä olen maailman herra…"
Kaikessa ilmeni jumaluuden itsetiedoton järjellisyys, sen pyrkimys kaiken herraksi, kuten sikiön jokainen jäsen kehittyy kokonaisuuden järjellisenä osana, pyrkien oman kaikkeutensa herraksi.
Ja ylhäällä puhkesi ukkonen pauhuunsa… Se ajoi kuohuvan merenselän yli… Se viskeli sitä punaisilla salamoillansa… Se kiusotteli ikimetsää… riehui vuoren jykevien huippujen ympärillä… ajeli ympäri ilman äärtä merkiten kulkunsa sinkoavilla salamoilla… Se ärjyi ja pauhasi ja kierteli kaikuna vuoren onkaloissa ja riemastui:
— "Kuka voi minut vangita, tai minun pyöriini tarttua?… Kuka voi minua hillitä ja taltuttaa?… Kuka voi minun aikani määrätä?… Minä olen maailman herra…"
Ne kaikki olivat itsetietoisuuteensa kehittyviä jumaluuden osia… sen alkumuotoja… sen itsetiedottomia sikiämisjäseniä. Kaikki ne puhuivat jumaluuden suulla… Se puhe oli tietoiseksi kehittyvän jumaluuden ensimäisiä elonmerkkejä: jumalasikiö liikahteli kohdussansa, tajutonna, kuin lapsi äitinsä emättimessä, mutta järjellisenä, kuten lapsen kehkeytymä…
Korpelan aurinko helotti jo korkealla. Harhama kuvaili jumaluuden kehitystä eläinkunnan kautta itsetietoisuuteensa, tietoiseen hyveeseen, maailman herruuteen ja kuolemattomuuteen… Alemmat lajit hävittää kehitys miljoona-vuosien kuluessa… Niiden tomusta nostaa se aina korkeampia jumaluuden kehitysmuotoja… Ilmestyvät jo korkeammat eläimet… Niissä ilmenee jo jumaluuden ydin, hyve, vaikka itsetiedottomana: Niissä ilmenee sikiönsä rakkaus… Sittemmin ilmenee niissä lähimäisen rakkauden itiö: Laji ei raatele samaa lajia… Niissä ilmenee jo jumaluuden elollisia, henkisiä ilmiöitä: vainu ja itsensä suojelemisen vaisto… Kaikki kehittyy suurta maalia kohti…
Kehitys jatkuu. Jumaluuden korkein kehitysmuoto erkanee maanpäällä alemmista: Eläimestä kehittyy ihminen, jumaluuden nykyinen korkein kehitysmuoto maan päällä… Se kehittyy… järjellistyy… kehkeytyy tietoisuuteensa… mittaamattoman pitkänä aikana… Se on jo saavuttanut alkuajan kehittyneemmän ihmisen tilan, noussut eläintä korkeammalle. Mutta jumaluuden avut ovat siinä vielä vaistomaisia, kuten lapsessa ihmis-avut…
Aurinko souteli jo kaarensa korkeimmalla kohdalla valellen maat ja taivaat valovirroillansa. Sen kirkkaiden säteiden kunniaa tehdessä, käkien kukkuessa ja lintujen laulaessa veti Harhama silloin luonnon emättimestä teoksensa lehdille ihmiseksi asti kehittyneen jumala-sikiön: ihmisen… Hän veti sen Korpelan kirkkaimman päivän puhtaalle valoliinalle…
Ihminen, Polo, astui pieni ase kädessä suuren luonnon eteen… Hän oli eläimestä ihmistajuntaan asti kehittynyt jumaluuden korkein ilmestys… Hän katseli rauhallisena vuoren jykeviä hartioita, sen kivihuippuja, ikimetsää ja myrskynjälkiä ja suuruuttansa hohottavaa merta… Hän ihaili niitä, puristetun painon ja voiman pakahtumia… Hän katseli vallattoman ukkosen riihatonta tulikulkua ja sen salamaseppeleitä vuorien huipuilla… Hän ihaili auringon valoa ja lintujen laulua, maan virtavöitä, järvikuvastimia ja valohelyissänsä loistavaa taivasta ja järvien pinnan alla päilyviä paratiisien kuvia… Hän katseli tyynenä vihaisia petoja, jotka nukkuivat vuorien kalliokielekkeillä, tai vaanivat ikimetsien synkissä piiloissa…
Korkea otsa oli kirkas… tukeva leuka levollinen… katse ylevä ja rauhallinen… Hän nojasi tyynenä aseeseensa ja lausui koko olemuksellansa, rauhallisena: