* * * * *
Mutta yhteiskunnallisen epäilyn rauhaset vuotivat vieläkin, jos niihin sattui koskemaan. Hän ei tietänyt, millä pohjalla alkaa uuden jumaluuden: köyhien, maailmankurjuuden palvelus. Ne köyhät olivat jo hänen mielikuvituksessansa puetut jumaluuden viittoihin, repaleisuus ja maailmankurjuus sen purppuroihin, mutta alttarille ei löytynyt vielä peruskiveä. Hän etsi sitä vielä joskus kuin ohimennen työnsä lomassa, etsi ja löysi ja taas hukkasi sen ja vaipui epäilyihinsä… Entistä oli hän rikki repinyt, vakuutettuna sen kelvottomuudesta, mutta hänellä ei ollut vieläkään mitään vakaumuksesta sijalle pantavaa. Jokainen uusi peruskivi sai aina sen muodon, millä silmillä hän sitä katseli: Nikolain, tai munkki Pietarin, tai jonkin opin valossa.
Mutta ne epäilyt olivat hänelle enää pölyä… Jumaluuden suuret tulet paloivat ja niiden välillä tuikahtelevat elämän ihanat virvavalkeat tukahduttivat muun. Hän oli kuumeessa. Hän syöksyi Jumalaan käsiksi, kuin nälkäinen peto otukseen, rutto uhriinsa. Hän puki jo maailmankurjuutta jumaluuden värivaippoihin.
* * * * *
Elämä lainehti Pohjolan valomeressä. Maailmantuska hohti helmenä sen kauneimmissa seppeleissä. Se punoi vitsojansa ja poltteli virvatuliansa. Se teki ijankaikkista työtänsä uupumatta.
Viikon töistä ja vaivoista oli puhennut sunnuntairauha. Valomeri välkkyi rasvatyynenä. Se värisi kirkkaana, kuin kirkonkellon kuparista irtautunut sävel. Elämän touhu oli laskeutunut tomuna maahan. Kaikki äänet olivat vaienneet. Oli hiljaista, kuin ijankaikkisuuden ovella.
Vaaran Mikon kartano oli taas Korpelan väkeä täynnä. Miehet istuivat ruohokolla piippunysiänsä poltellen, Naiset olivat eri joukkoina. Nuorison laulukööri lauleli isänmaansa ylistystä. Taivaankansi kupertui Korpelan erämaiden yli tummansinisenä kattilanpohjana.
Laulun vaiettua ei kuulunut muuta ääntä, kuin yksinäisen hevosen kellon kilahdus.
Harmaapää talonpoika, Torvelan Jukka, joka asui viiden penikulman päässä Korpelassa, puheli Harhaman kanssa. Torvela puhui karkealla, voimakkaalla äänellä:
— "Siellä meidän puolella on meidän tarvaalaisten keskuudessa ollut Teistä, kirjoitustenne johdosta, puhe ja minulle on annettu toimeksi pyytää Teitä puolueemme valtiopäivämies-ehdokkaaksi… Tietysti ne kansa asettaa, mutta puolueella täytyy olla silti jo omat miehensä varalta ja on ajateltu Teitä yhtenä. Jos suostuisitte, niin olisi Teidän lähdettävä piakkoin pitämään jonkunlaisia vaalipuheita, joilla tekisitte asiamme tunnetuksi ja kokoaisitte puolueellemme kannattajia…"