Harhaman silmien eteen leimahtivat taas elämän ihanat virvatulet.
Häntä ei kiehtonut edusmiestoimi. Hän sitä piti yhtä vähäarvoisena,
kuin kaikkea muutakin, joka ei ollut hänen teoksensa yhteydessä.
Häntä kiehtoi siinä maailmankurjuuden luottamus ja kiitollisuus.
Tarjous oli hänelle odottamatonta. Hän oli siitä kyllä kuullut
Korpelan miesten puhuvan, mutta ei luullut kauvempana häneen
luotettavan, varsinkin hänen luvattoman avioliittonsa tähden…
Jotain sanoaksensa virkkoi hän:
— "Ehkä on tapahtunut erehdys… ehkä ovat erehtyneet henkilöstä ja luulevat toisten kirjoituksia minun kirjoittamikseni."
— "Ei, ei", — vastasi Torvela. "Kyllä on tiedusteltu asiaa ja saatu varma tieto… Ne kirjoitukset ovat kansaa miellyttäneet…"
Elämän virvatulet paloivat Harhaman edessä rauhallisina, kuin sunnuntairauha. Maailmankurjuus osottautui hänelle taas palveluksen arvoiseksi jumaluudeksi. Torvelan Jukka odotti vastausta, kysyen:
— "Minkä vastauksen minä saan viedä?"
Harhama oli hetken vaiti. Häneen iski salamana eräs hänelle outo huomio: Hän vasta nyt kysyi itseltänsä oliko hän tarvaalainen, vaiko vielä entinen vallankumouksellinen, tai sosialisti. Siinä määrässä oli hänelle kaikki todellinen elämä pölyä, ettei hän ollut varsinkaan viime aikoina niistä rajoista huolinut, eikä antanut niiden itseänsä sitoa. Hän oli kumouksen henki kaikissa joukoissa ollessansa… Hän oli käpertynyt tarvaalaisten joukkotunteiden ympärille. Koko Korpela oli tarvaalaisia hänen tavoin ja hän oli samalla kaikkea, eikä mitään… Yhteiskunnallisessa kysymyksessä oli hän täysin ehdoton epäilijä ja sokea kumouksen henki, kuten kaikessa muussakin. Talven kuluessa oli hän lähettänyt räiskyviä kirjoituksiansa minkä puolueen lehtiin milloinkin, noudattaen vaan hetkellisiä mielentilojansa… Nyt hänestä tuntui hieman oudolta ajatus, että hän oli tarvaalainen.
Torvelan Jukka uudisti vielä kysymyksensä, lausuen:
— "Sanokaa nyt ajatuksenne!"
Harhaman edessä paloivat epäselvät tulet… Hänen mieleensä juohtui ajatus, että nyt oli kysymys siitä, millä alttarilla hän rupeaisi maailmankurjuudelle uhraamaan. Nyt oli hänelle alttari aivan tarjottu. Mutta joku epäily, hänen olemuksensa ydin pidätteli häntä vielä. Hän vastasi ajatellen:
— "En minä voi nyt heti antaa vastausta… täytyy joku aika miettiä…"