— "Lähde sinä vaan!" — lausui Ritavaaran Mikko naurahtaen ja löi häntä ystävällisesti olalle.
— "Niin… Täytyy sitä nyt toki miettiä", — vastasi Harhama mietteissänsä.
Torvela katkaisi tulitikun, kaivoi sillä hampaitansa ja lausui:
— "No, ehkä minä saan vastauksen myöhemmin?"
— "Kyllä… Jonkun päivän kuluttua, kun olen ehtinyt ajatella", — vastasi Harhama, ajatuksissaan, sivellen voimakasta leukaansa.
Kaikki kolme lähtivät Vaaran pienestä kamarista kartanolle, missä väki odotti. Ruohoisella pihamaalla istuen Torvela puhui joukolle päivän kysymyksestä kansan miehen koruttomalla, mutta vakuuttavalla äänellä. Hän oli niitä harvoja, jotka, kuten munkki Pietari, näyttivät Harhamasta seisovan uskon ja miltei sokean vakaumuksen järkkymättömällä kalliolla maallisissa ja hengellisissä asioissa. Iltapäivän valelemana seisoi tämä vankka talonpoika joukon edessä, kuin hongantyvi, toinen käsi housuntaskussa, toinen takin rinnan alle pistettynä ja puhui hitaasti, mutta selvästi ja varmasti. Hän puhui osaksi samoja ajatuksia, joita Harhama oli Korpelassa kuullut, mutta niin omaperäisesti, että ne saivat miltei toisen ajatuksen. Niissä oli jotain Timon hengestä: Alistumista kohtalon alle, mutta samalla luottamusta työn, koettelemuksen ja rehellisen pyrkimyksen lopulliseen voittoon. Niissä ei ollut merkkiäkään siitä henkisestä kapinasta kaikkea olevaista vastaan, siitä kumouksen hengestä, joka pulppusi Harhaman olemuksessa hänen epäilynsä ehtymättömistä lähteistä, kuten vesisuihku, jota hän ainoastaan vaivoin voi hillitä ja estää näkymästä.
Torvela puhui kauvan ja lopetti puheensa sanoilla:
— "Me olemme pieni kansa ja maamme suurimpana rikkautena ovat lumi ja jäät. Me emme siis jaksa olla suuria rikkaudessa tieteestä, taiteesta ja voimasta. Me häviämme kaikessa maallisessa aivan huomaamattomaksi suurten kansojen joukkoon. Mutta yksi voima ja rikkaus on meilläkin, jossa me voisimme olla maailman ensimäinen kanssa: Me voisimme tulla maailman ensimäiseksi kansaksi hyveessä ja tapojen puhtaudessa. Me voisimme kohota ensimäiseksi Jumalan valituksi kansaksi."
Harhamaan sattuivat viimeiset sanat, kuin neulanpisto. Mutta hän tunsi sen nyt toisessa muodossa, kuin ennen: Ennen kaikki semmoinen puhe terotti hänen ajatuksensa ja repi auki hänen epäilynsä rauhasia. Nyt hän surkutteli puhujan yksinkertaisuutta ja sääli häntä, kuin lasta. Kuume oli tukennut hänen epäilyä vuotavat haavansa. Puhuja jatkoi:
— "Meille sanotaan, että Suomen kansan voima on sen kansallishengessä. Se on siinäkin, mutta ei yksin. Sillä minä kysyn teiltä: Voiko Suomen kansa pysyä, vaikka se yöt ja päivät laulaisi isänmaallisia lauluja, jos se samalla on hylännyt Jumalan käskyt ja vajonnut paheeseen?…"