Vaan jo kulkivat riimusauvat miehestä mieheen ja merkkivalkeat vilkkuivat vuorilla… Kohta törisivät tuohitorvet ja kutsuivat väkeä heimojohtajien ympärille… Suomensuku valmistelihe majanmuuttoon. Se lähti etsimään oikeaa isänmaatansa, luomaan uutta historiaansa, joka nyt alkoi keriytyä kerälle.
Torvet törisivät jo lähtökäskyn… Suomensuku otti historiansa langanpään kiini ja lähti kerimään sitä keräksi… Se jätti muinaisuutensa noeksi Aasian vuorien koloihin, karstaksi sen hautakiviin… Kauvan kieritteli se uuden historiansa rihmaa, ennen kun alkoi kerä näkyä… Se kulki yli vuolaiden virtojen… korkeiden vuorien… halki Euroopan laajan Sinain korven, Venäjän. Kolkko oli korpi, tietön ja vaivaloinen… Monet väsyivät välille ja jäivät itkemään ja sortumaan vieraiden virtojen rannoille… Sinne jäivät ostjakit, vogulit, syrjäänit ja Mordva ja muut. Suomensuvun sitkeimmät kulkivat edelleen luvattua maata kohti. Muuta evästä ei ollut mukana, kuin Jumalan johto, aurinko päivän, kuu yön valona, lämpönä Pohjolan lumiraja ja kärsimyksistä tehty kannel ainoana ilona… Ei ollut muuta omaisuutta, kuin vapaus ja tasa-arvo ja kantamus elämän suruja…
Mutta uupumatta kulki kansa tuntematonta maataan kohti… Se kärsi kipunsa, kantoi kohtalonsa jäätaakan ja raivasi leveän ihmis-asutuksen tien kylmään korpeen.
Se oli suomensuvun historian langanpää, sen korpikulkue… Vuosisadat oli kansa sitä korvessa jo keräksi kierittänyt, eikä peittynyt vielä pohjallinen langoilla keräksi.
Pitkät ovat historian langat ja vaivaloinen niistä kerän kerintä…
* * * * *
Pohjanmaan rämeet itkivät vettä. Sen korvet puhaltelivat sisuksistansa erämaan suurta hiljaisuutta. Sen joet matelivat mustina vesimatoina maksamaan merelle vesivelkaansa.
Harhama kulki jalkaisin vaalimatkoillansa erämaan polkuja pitkin teoksen käsikirjoitus kainalossa. Yöt hän näki siitä taas unia, jalkamatkoilla kutoi unista mielikuvia ja kirjoitteli taloissa niitä paperille.
Mutta niillä matkoilla kohtasi hän jo joka askeleella sosialismin punaisen haamun, joka heilautteli hänelle tutun hameen helmoja. Yhteiskunnallisen epäilyn rauhaset aukenivat ja hän alkoi jo joskus miettiä oliko hän noussut oikealle alttarille uhraamaan maailmankurjuudelle. Hän alkoi taas miettiä omaisuuden syntyä. Hän turvautui taas nuoruutensa mieliaineeseen, historiaan, kutsui sen muovailemaan hänelle mielikuvia omaisuuden synnystä Suomessa.
Kun Pohjanmaan tiet pujottelivat äänettöminä hänen edellänsä erämaiden halki ja aavat, kylmät suot itkivät vettä tienvierillä ja korvensilmä tuijotti häneen elottomana, kylmänä, mietti hän itse jalkaisin kulkiessansa omaisuuden syntyä, tutki historian lankoja niiden alkupäätä myöten, tutki niitä väririkkaan mielikuvituksensa valossa ja värjäili ne rihmat omilla väreillänsä, sosialismin punaisen haamun alati hänen edessänsä tanssiessa. Hän kuuli sen haamun mairittelevan kuiskutuksen, näki sen värivaipan viekottelevat häilähdykset ja mietti ja epäili ja tutki ja kysyi ja taas epäili oliko hän oikealla pohjalla, eikä koskaan saanut muuta vastausta, kuin kysymyksensä kaiun.