Hänen ainaisena sairautenansa oli rehellinen totuuden etsintä. Mutta hän etsi sitä kuin huviksensa, nähdäksensä sen eikä seurataksensa sitä. Kun hän jossain pienessä asiassa oli äärettömällä työllä totuuden löytänyt, ihaili hän sitä hetken, kuin lapsi koruansa, hylkäsi sitten ja voi aivan viattomasti tehdä rikoksen etsien rikosta tehdessään Jumalaa ja elämän ja kuoleman suuren kysymyksen selitystä.
Niissä kysymyksissä eli hän suomensuvun kanssa Aasian erämaissa aikana, jolloin kansa siellä eli tasa-arvoisena. Hän kulki sen mukana halki Europan korpimaan, mutta ei löytänyt vastausta kysymykseen, olivatko nykyisten rikkaiden esi-isät kantaneet suuremman elämän taakan, ansainneet sillä maan haltuunsa ja rikkaudet ja kalavedet. Ei löytänyt hän sieltä selvää oikeaa perustusta rikkauden ja köyhyyden välisen kuilun synnynnälle.
Silloin seurasi hän historian lankaa kauvemmaksi. "Ehkä on siellä selvä vastaus", — mietti hän.
Ja sosialismin haamu hymyili hänelle ja kuiskasi: "Ehkä!…"
Jo saapui kansa matkansa perille, etsittyyn maahan. Aution korven kosket kohisivat… korpi humisi… kurimukset tohisivat pitkämatkaiselle väelle: tervetuloa! Vuolaat virrat kirmasivat uomiansa pitkin… purot tanssivat alas mäkirinteitä myöten… järvet leikkivät taivaan sinen kanssa… jääkylmä huokui soiden mudasta… Korpi oli synkkä ja koskematon… Kuusen oksat nuokkuivat käpypainon alla… Orava heilui joka oksalla… Metso- ja teeriparvet herkuttelivat urpurikkaissa koivikoissa… Kalaisten järvien ruohokkorannat vilisivät vesilintuja täynnä ja korven synkeässä pimeydessä mörisivät karhut ylistystä Pohjolan ikuiselle rauhalle.
Vaan jo loppui karhukarjojen rauha. Suomensuku saapui maatansa asumaan, kattona taivaan kupera, aseena käsivarsi… Karhut kavahtivat pesistään ja ottivat vihaisella mörinällä oudot tulijat vastaan… Miehet karkasivat silloin karhujen kimppuun ja alkoi mahtava karhunpaini. Se oli ensimäinen ottelu Suomen isännyydestä… Miehet ottelivat karhujen kanssa synkimmässä korvessa, väänsivät käsirysyssä puiden juurella. Uskolliset vaimot rientävät kanki kädessä miehiensä avuksi… Metsä ryskää… Sen jumalat katselevat ihmeissään tätä valtavata ottelua… Oravat istuivat oksilla hämmästyneinä, eikä kettu uskonut silmiänsä nähdessänsä metsänkuninkaiden painivan outojen olentojen kanssa.
Kun miehet painivat, manasivat noidat metsän haltioita kahleisiin… etsivät korven avaimia lovista. Neidot valmistivat uhria uhrilehdossa ja lapset laskivat koivusta mahlaa tuohkosiin.
Jo olivat karhut voitetut. Kansa kulki karhuntaljoinensa uhraamaan uudessa maassansa jumalillensa. Uskollinen nainen kulki miehensä rinnalla. Se oli suomensuvun uhrikulkue.
Sitten alkoivat karhunpeijaiset… Kömpelöt miehet, jotka äsken painivat karhujen kanssa, tanssittivat naisiaan. Äsken olivat he toistensa apuna, nyt toistensa ilona… Vanhimmat lauloivat runoja, tai soittivat kanteletta. Nuoret pojat heittivät hyrrää, voimakkaina, kuin karhunpenikat… Ilta joutui, päre paloi jo pihdissä… Nuoret tytöt toivat täysinäiset mahlaropeensa. Karhunpenikat palasivat väsyneinä hyrynlyönnistä ja miehet istuttivat naisensa karhuntaljoille. Nainen maksoi miehen huolet sylinsä lämmöllä. Ei ollut vielä herraa, eikä orjaa. Kaikki olivat vertaisia, kuin hongat hongikossa.
Ja jokaisen nykyään elävän isä oli kantanut taistelussa yhtäläisen osan, torpparin esi-isä saman, kuin talollisen… Jokaiselle oli siis tuleva sama palkka. Ei ollut vielä perustusta jaolle… Se oli tulos Harhaman tutkimisista. Se oli historian vastaus siihen asti…